Palkinnoksi laatuaikaa itsensä kanssa

Eilisestä selvittiin kuin selvittiinkin hengissä ja ehjinä yhtenä kappaleena. Poika oli ihan super reipas, kuten odottaa saattoikin ja itseäni yhtään kehumatta niin on pakko sanoa, että selvisin itsekin aika hyvin. Oli elämäni vaikeimpia ja kamalimpia kokemuksia antaa oma lapsi toisen syliin vietäväksi nukutukseen ja leikkauspydälle. Siinä vaiheessa myös kyyneleet valuivat ja automaattisesti poikaa puristi entistä kovemmin syliin. Poikahan oli tässä vaiheessa jo aivan tokkurassa esilääkityksestä, joten hän ei todennäköisesti tästä mitään muista, toivottavasti ainakaan ei.

www.hus.fi

En voi ymmärtää miten ne vanhemmat selviävät ja jaksavat, keiden lapset sairastavat vakavasti ja joutuvat olemaan sairaalassa ja käymään leikkauksissa. Kaikki kunnia ja sympatia näille vanhemmille. En voi sanoa, etten itse siitä selviäisi, mutta voin vaan kuvitella miten tuskaista se olisi. Tai itse asiassa en varmaan edes voi kuvitella sitä, enkä todellakaan edes halua.

www.hus.fi

Mutta iloisempiin asioihin. Tänään oltiin pojan kanssa päivällä liikeellä ja lähes tulkoon sillä samalla sekunnilla kun poika nukahti vaunuihin äiti suuntasi kahville. En muista milloin olisin viimeksi nauttinut niin paljon yksin kahvilla olosta kuin tänään. Iso latte, kahvilan lehtihyllystä uusin Gloria ja vieressä tyytyväisenä nukkuva poika, luksusta. Toisella korvella kuuntelin naapuripöydän naisten juttuja ja samalla silmäilin Gloriaa. Latte oli itseasiassa aika pahaa, vetistä, mutta sekään ei haitannut, sillä nautin niin paljon siitä omasta ajasta.

En jaksanut keskittyä lehteen ihan täysipainoisesti mutta jotain sieltä jäi mieleen kuitenkin. Kirsi Pihan kolumni oli mielestäni aivan loistava ja suosittelen sen lukemaan mikäli kyseistä lehteä selailee. Kirsi Piha kirjoitti osuvasti kiireestä ja siitä miten lapset kokevat vanhempien kiireen. Kuten Piha kirjoitti, on huvittavaa miten pienet selittävät tuollaisen asian mikä on heille tuntematon, mutta toisaalta on pelottavaa miten he sitä selittävät. Siellä myös yhdistettiin vanhempien kiire tietokoneeseen, "odota hetki, äidillä on nyt kiire" ja äiti istuu tietokoneen äärellä. Siitä tuli pieni pisto rintaan, kuinkakohan usein itse sanoo noin huomaamattaan. Muutenkin aloin miettimään, että kuinka usein meillä oikeasti on kiire vai teemmekö itse itsellemme kiireen? Opetammeko jo lapsillemme kiireen? Pakotammeko lapsemme elämään kiireessä ja osaammeko nähdä miten lapsemme reagoivat meidän kiireeseen ja miten he siinä pärjäävät mukana?

Toinen loistava mieleeni jäänyt kohta oli kirjailija Tuomas Kyrön määritelmä äidistä. En sitä sanatarkkaan muista mutta siinä hän määritteli, että hyvä etäisyys äitiin on sama kuin nyrkkeilykehässä vastustajaan. Ei liian lähellä, ettei mene vääntämiseksi, eikä liian kaukana, jotta voi koskettaa. Sopiva etäisyys on käden ojennuksen päässä, josta voi myös tarpeen tullen halata. Niin totta.