Baby-girl on kasvamassa aikuiseksi, tai jotain vai johtuuko tämä sitten lähenevästä kolmenkympin rajasta. Perjantaina tein kuitenkin jotain mitä en uskonut tekeväni koskaan. Vuosia sitten ajatus siitä, että menisi yksin kahvilaan tai syömään tuntui vieraalta mutta nykyään ne ovat melko autuaalisia hetkiä. Perjantaina menin yksin Michael Bublén keikalle.
Ystävien kanssa ei aikataulut kohdanneet, eikä J halunnut lähteä ja niinpä päätin viime hetkellä lähteä yksin. Vaikka en ole varmaan koskaan tuntenut oloani yhtä yksinäiseksi, niin silti nautin illasta täysillä. Ilta oli aivan mahtava, Buble juuri niin hyvä kun voi vaan olla ja areenalla aivan uskomaton meno.
Jostain syystä kun keikka alkoi, niin ensimmäisten parin biisin ajan sain purra hammasta ja niellä kyyneleitä ihan toden teolla mutta sen jälkeen osasin vapautuneesti nauttia ja olo oli todella luonteva. Ja siis ei, en ole mikään mega-himo Bublé-fanittaja mutta tykkään kyllä miehen äänestä ja biiseistä paljon, niinkin paljon että lähdin keikalle ihan yksin.
Keikka alkoi tasan ysiltä ja kesti tunnin ja kolme varttia. Aika meni ihan liian nopeasti ja show oli mahtava. Ilta oli täynnä herkkiä biisejä, letkeää menoa, vauhtia, paljon kontaktia yleisön kanssa, hyvää tunnelmaa ja hauskoja välispiikkejä saaden areenan nauramaan ja taputtamaan. Kuten sanoin, areenalla oli koko keikan aivan mahtava fiilis, todella iloinen fiilis ja väki mukana pitämässä hauskaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti