Kerhon kuulumisia syksyltä

Pojan kerhosta ei tullut kirjoiteltua koko syksyn aikana sen enempää kuin siitä kerhonvaihdosta heti alkusyksystä. Syksy meni kerhossa melko vaihtelevasti, paljon oli hyvää ja uutta, mutta sitten on myös se mutta. Syksyn aikan punnittiinkin, että kumpi painaa vaakakupissa enemmän, ne kaikki hyvät uudet jutut vai se mutta. Välillä mietittiin ihan tosissaan myös kerhon lopettamista tai vanhaan kerhoon palaamista. Se mutta oli nimittäin kiusaaminen. Poikaa kiusattiin kerhossa.

Kerhossa on poikia meidän pojan lisäksi vain kaksi, veljekset. Pojalle on luonnollisesti vähän vaikea ymmärtää veljesten välejä, sitä sidosta ja toisaalta myös sitä veljesten välistä vääntöä ja tappelua. Sen lisäksi, että syksyn aikana meidän poikaa on jätetty leikeistä ulkopuolelle, on juostu karkuun ja lyöty, useaan kertaan lyöty. Kiusaaminen on pääsääntöisesti ollut poikien osalta ja pojat on saanut myös kerhon vanhimpia tyttöjä tähän mukaan. Meidän poika kun on niin leikkiseurankipeä, niin toinen ei osaa kiusaamisenkaan jälkeen vetäytyä kiusaajien seurasta ja koska muuten leikkiseuraksi jäisi vain paljon nuoremmat tytöt, niin mielummin kiusaajien kanssa kun nuorempien tyttöjen kanssa.

Eikä tietenkään tilanne ole niin mustavalkoinen, että ne muut ovat vain kiusaajia ja meidän poika vain se viaton uhri. Syksyn aikana yhden sijaisen kanssa, joka myös tästä kiusaamisesta huomautti, juteltiin, ettei pojan tilannetta helpota se, kun siirtyi tähän ryhmään kesken kauden ja on luonteeltaan vielä niin sosiaalinen, seurankipeä, voimakastahtoinen ja vilkas. Silti jotenkin näiden ongelmien ja kiusaamisen taustalla tuntuu olevan se, kun nämä veljekset ovat jehovia. Asia ei sinänsä itsessään ongelma ole mutta erilaiset elämänkatsomukset ja säännöt tuntuvat aiheuttavan jonkin verran hankaluuksia.

Meillä ei olla kotona puhuttu pojalle vielä uskonnosta, vielä ennen tätä joulua. Yhtenä iltana ruokapöydän ääressä poika kysyi kun ohimennen, että mikä on se iso kirja mistä pojat kerhossa puhuvat ja se mies? Silloin myös havahduttiin siihen, että kerhon pojat tosiaan ovat jehovia ja ovat puhuneet kerhossa tästä omasta uskostaan ja elämänkatsomuksestaan paljon, hyvin paljon. Käytiin pojan kanssa melko kevyesti läpi mitä meidän uskontoa on, mihin siinä uskotaan ja mitä se opettaa. Päätettiin myös yhdessä, että kun koulussa opetetaan uskontoa enemmän niin poika saa silloin itse päättää uskooko ja mihin uskoo, sen aika ei ole näin nuorena. Tosin kerhon pojille tämä päätös on tehty ja he elävän hyvin voimakkaasti sen mukana. Sen lisäksi, että pojat ovat kerhossa puhuneet uskonnostaan, eivät he esimerkiksi saa juhlia syntymäpäiviä tai joulua, eivätkä he saa leikkiä taistelua tai sotaleikkeijä, joista taas meidän poika niin kovasti tykkäisi. Pojan on vaikea ymmärtää sitä, kun toiset pojat eivät juhli joulua, eivätkä syntymäpäivä tai eivät saa leikkiä taistelua, vaikka hän haluaisi leikkiä taistelua mielikuvituskavereita vastaan, eikä toisia vastaan. Välillä poika saa taisteluleikkiinsä veljeksistä nuoremman ja villimmän mukaan, jolloin jossain vaiheessa isoveli hermostuu ja lopulta lyö meidän poikaa. Kaava on toistunut syksyn aikana useamman kerran.

Mitä lyömiseen tulee, niin meillä on ollut ehdoton ei. Toisia ei lyödä, potkita, tönitä tai mitenkään fyysisesti vahingoiteta. Samoin kun kiusaamisen kanssa, niin ehdoton ei. Kaikki otetaan mukaan leikkeihin, eikä ketään saa jättää ulkopuolelle, nimitellä tai muuta vastaavaa. Kerhon täti kehui meidän poikaa syksyn aikana monta kertaa, ettei tämä ollut lyönyt takaisin vaikka häntä oltiin lyöty. Jossain vaiheessa alkoi meillä kuitenkin jo hermo kiristää tämä asian kanssa ja mitta tulla täyteen, sanottiin pojalle, että jos vielä sama poika häntä lyö niin saa lyödä takaisin, koska puheet eivät olleet tähän tehonneet. Kerran sitten kerhotäti halusi jutella kerhopäivän jälkeen ja juttu alkoi tuttuun tapaan, että pojilla tuli pientä kärhämää ja meidän poikaa lyötiin. Tällä kertaa poika oli pitkään miettinyt, selkeästi punninut asiaa ja pitkän harkinnan jälkeen motannut takaisin, suoraan nenään. Lyönti oli yllättänyt kaikki ja tämä ns. lyöjä oli poistunut saman tien paikalta itkien ja huutaen. Se ei tainnutkaan tuntua kivalta kun lyödään, oli kuulemma sattunut. Kun tilanne oli hetken päästä rauhouittunut, itku loppunut, oli meidän poika mennyt tämän toisen luokse "Anteeksi, että löin sua takaisin. Mulle on sanottu, että saan jatkossa lyödä takaisin jos vielä lyöt mua!". Pojat sai keskenään selvitettyä välinsä siinä anteeksipyynnöillä mutta sitten olit tullut tämän toisen pojan pikkuveli meidän pojalle "Jehova ei koskaan löisi takaisin". Tämä siis kaikki on kerhotädiltä ja pojalta kuultua, eikä itse tietysti olla oltu paikalla näkemässä. Kerhotätikin sanoi, ettei ollut halunnut mennä tilanteessa väliin vaan oli halunnut siitä sivusta seurata, että mihin tilanne johtaa. Sanoi vielä, että oli pojasta melkein nähnyt sen miten oli mielessää punninut sitä lyöntiä, kun oli välillä puristanut käden nyrkkiiä ja sitten taas laskenut käden ja taas puristanut käden nyrkkiin ennen kun oli sitten lopulta lyönyt. Eikä poikaa ollut tarvinnut ohjata selvittämään tilannetta, vaan hän oli mennyt itse.

En tiedä, miten hyväksyttyä se on, mutta oon ylpeä pojasta. Poika ei enää jäänyt vain ottavaksi osapuoleksi, vaan puolusti itseään ja silti osasi pyytää sitä anteeksi, koska tiesi, että lyöminen on väärin. Pojalle on nyt myös painotettu hyvn tarkkaan, että hän ei tule koskaan olemaan se joka lyö ensimmäisenä, ei koskaan. Myös tämän jälkeen sain kuulla, että poikien äiti oli kerhossa aikaisemmin jo puhunut siitä, miten tämä isoveli turvautuu helposti nyrkkien käyttöön. Siis mitäh? Poika ei saa juhlia syntymäpäiviä tai taistella mielikuvitusolentoja vastaan kepeillä mutta on ihan ok, että lyö muita ja vanhemmat tiedostavat tämän. Samainen poika ei myöskään osaa pyytää anteeksi, ainakaan sen perusteella mitä olen kuullut, anteeksipyynnöt lyönneistä ja muusta kiusaamisesta ovat jääneet melko harvaan.

Saako tekstistä nyt selvää sen verran että se pieni ristiriita tulee tässä esille? Ja vielä tuo pikkuveljen kommentti, se sai viimeistään veren kiehumaan. Jehova ei löisi takaisin, ei niin se lyö aina ensimmäisenä ja jatkuvasti. Kerhosta ja poikein älyttömyyksistä olisi muitakin juttuja vielä kerrottavaksi, mutta ehkä en nyt tähän enempää jatka. Koska pojathan on vaan poikia.

Veljekset jäi kerhosta lomalle heti kun joulunaika alkoi eli poika on ollut kerhossa pelkästään tyttöjen kanssa koko joulukuun ajan. Kuukausi on mennyt ilman tappeluita, ilman suurempaa riehumista. Joulukuu meni kerhossa rauhassa ja nätisti leikkiessä, sovussa ja keskittyen. Ei lyömistä, ei riehumista, ei kiusaamista, ei syrjimistä. Kerhotätikin kehui, miten poika on kuin eri poika, kaikki ylimääräinen riehuminen ja sählääminen on jäänyt ja tilalle on tullut keskittyvä, myös rauhoittuva poika, joka osaa leikkiä todella hienosti myös tyttöjen kanssa, niiden nuorimpienkin tyttöjen kanssa. Pojan empaattisuus, kiltteys ja huolehtivaisuus tulee myös heti esille kun tämä on pelkästään tyttöjen kanssa. Ihan eri poika kun sillon kun ympärillä on muita poikia. Melkein siis harmittaa, että pojat palaavat taas kerhoon joululoman jälkeen tammikuun alusta. Kuulin myös kerhotädiltä, että muut vanhemmat ovat myös puuttuneet tähän veljesten uskonnostaan puhumiseen, että se on nyt loputtava. Se on ainakin nostanut meidän pojan kiinnostusta uskontoa kohtaan ja saanut aikaan suuria pohdintoja. Poikahan oli kerhossa myös väitellyt nimittäin veljesten kanssa uskonnoista. Väittely oli kuulemma kuulostanut ihan aikuisten väittelyltä ja oli ollut oikein viihdyttävää ja asteen huvittavaa seurattavaa. Kaikkien uskontokeskusteluiden jälkeen myös poika oli kerhossa kerran ohjaajalle tiuskaissut, kun tämä on komentanut poikaa "Sinä et täällä komenna, Jumala määrää säännöt, et sinä." Että näin.

Siinä tuli nyt jonkunverran niitä syksyn ikävämpiä puolia kerhosta mutta siellä on ollut myös paljon hyvää. Siitä iso kiitos kuuluu kerhon todella herttaisella ja ammattitaitoiselle ohjaajalle. Meillä on kerhotädin kanssa lähes joka kerhopäivä ollut enemmän ja vähemmän pitkät jutustelut päivän puuhista, hyvistä ja huonoista hetkistä, siitä miten ongelmia ja riitoja on selvitetty ja niin edelleen, on kiva tietää mitä kerhossa tapahtuu. Tässä kerhossa on selkeästi enemmän ohjattua toimintaa kun mitä edellisessä oli ja tykkään siitä, niin tykkää myös lapsikin. Ulkona leikitään yhdessä koko porukalla leikkejä ja pelataan yhdessä, tehdään retkiä lähimetsään ja ollaan ulkona just niin kauan kun lapset haluavat. Kerhossa leivottiin joulupipareita yhdessä ja lapset sai tietysti syödä myös omat piparinsa, ehkä se paras hetki. Sen lisäksi kerhossa on harjoiteltu rauhoittumista satuja kuunnellen, tehty teatteria, harjoiteltu tunnistamaan omia tunteita, tunnusteltu erilaisia asioita ja sitten vielä leikitty, pelattu, askarreltu, piirretty, luotu tarinoita, leikitty taikahiekalla ja vaikka mitä muuta kivaa. Kerhossa on siis tehty nyt tämän syksyn aikana jo paljon enemmän asioita mitä vanhassa kerhossa tehtiin viimeisen vuoden aikana. Ja vaikka täällä ei kerhovihkoa ole, niin silti päivänkuulumiset kerhosta välittyy myös vanhemmille.

Ja ainakin vielä nämä kerhon positiiviset asiat vie voiton siinä, että poika jatkaa kerhossa myös keväällä. Niin ja kuvat on kerhon pikkujouluista ennen joululoman alkua.