Pojalla oli kaveri mukana, hänen omien sanojensa mukaan, hänen paras kaveri, vanha kerhokaveri. Pojat ei kauhean usein toisiaan näe, tai sanotaanko melko vaihtelevasti mutta silti aina kun näkevät niin juttu lähtee samantien taas siitä mihin se on edellisellä kerralla jäänyt. Ei mitään merkkiä ujostelusta tai alkukankeudesta, vaan vauhti ja juttu päällä samantien. Poikien ystävyys on muutenkin jotenkin hellyyttävää ja huvittavaa, sillä pojat on osittain melkolailla toistensa vastakohtia, toinen on rauhallinen ja hiljainen, toinen taas todella vilkas ja sosiaalinen. Pojat tuntuvat kuitenkin täydentävän toisiaan just sopivasti, toinen saa vähän vauhtia ja rohkeutta, kun toinen saa vähän rauhallisuutta. Pojat tulee kuitenkin hyvin juttuun ja yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja leikkejä riittää hyvin, sehän on tärkeintä. Eikä varmaan tarvii kertoa kumpi noista edellä kuvatuista on meidän poika.
SuperParkissa pojat ei jaksanu kuitenkaan jatkuvasti mennä yhdessä, kun eri jutut kiinnosti mutta se ei tuntunut menoa haittaavan. Välillä aina vähän omia juttuja ja sitten taas yhdessä jotain. Meidän pojalla se juttu oli ehdottomasti pomppiminen, se on ollut nyt melko pitkään se juttu. Poika olisi viihtynyt vaikka koko aamupäivän trampoliinilla jos jonot ei olisi ollut niin kovat. Toinen juttu oli nyt tuo pallojen heittely. Naurettiinkin, että on se kiva kun lapset saa oikein näin harjoitella ikkunoiden rikkomista palloja heittelemällä.
Kevään vikasta perheaamusta selvittiin hengissä yhdellä irronneella hampaalla, lievästi venähtäneellä niskalla ja lievällä ahdistuksella siitä väen ja äänen paljoudesta. Pojalla tosiaan trampalla irtosi toinen etuhammas alhaalta, mitä oltiin just ennen lähtöä kotona testattu että joko irtoaisi. Vähän oli pollea poika kun tuli näyttämään irronnutta hammastaan, niitä elämän ihania pieniä isoja asioita. Myöhemmin sitten taas vähän säikähdettiin kun pää pääsi retkahtamaan trampoliinilla hyppiessä ikävästi ja niskaan sattui jonkun aikaa. Asiasta kuitenkin onneksi selvittiin ihan vaan säikähdyksellä, eikä niska vaivannut enää myöhemmin.
Ekaa kertaa meidän historiassa perheaamussa oli näin paljon väkeä ja sen myötä melua, mikä hieman ahdisti. Väen paljous on varmasti järjestäjälle pelkkää plussaa mutta puhuttiin kaverin ja J:n kanssa, että jos perheaamut tässä vielä kesää vasten jatkuisi niin en tiedä houkuttaisiko ne enää niin paljoa. Idea SuperParkin kaltaisista paikoista hieman haihtuu jos väkeä on liikaa ja jatkuvasti pitää jonottaa jokapaikkaan. Myös se melun määrä oli hetkittäin sellainen, että tuntuu kun korvat soisi siitä kiljumisesta ja pää räjähtäisi siitä melun määrästä. Mutta silti kaikesta melusta ja tungoksesta huolimatta kivaa oli ja jollain tasolla myös vähän ikävä jää näitä perheaamuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti