Ihana kamala keskiviikko

Keskiviikko on nykyään meillä se päivä viikossa, että kun siitä on selvitty niin siitä kovimmasta haasteesta on selvitty. Keskiviikko on raskas päivä, sillon on ensin aamupäivällä pojan tanssitunti ja illalla on vielä uimakoulu. Kaksi harrastusta samalle päivälle ei ole se ihanne, varsinkin kun illalla pitäisi jaksaa keskittyä ja kuunnella, sen fyysisyyden lisäksi. Iltapäivät pyritään aina rauhoittamaan niin, että jos ilma sallii niin ollaan vähän ulkona tai sitten mennään salille, missä poika saa köllötellä patjoilla, syödä välipalaa ja katsoa leffaa tai pelata tabletilla. Uintiin ajetaan lähes aina ruuhkassa ja noin puolen tunnin ajomatkalla poika ehtii monesti vielä ottamaan autossa pienet unet.

Silti uinti on monesti ollut melko katastrofi. Sinne mennään tapellen, siellä ollaan tapellen ja kotiin mennään tapellen, siitä maksetaan ihan älyttömän kovaa hintaa ja silti kuukausi toisensa jälkeen sinne halutaan joka viikko mennä. Ilkikurista mutta pientä helpotusta eilen toi kun kuuli muilta vanhemmilta samoista fiiliksistä, ei se muillakaan ole pelkkää naurua ja iloista laatuaikaa altaassa, päinvastoin. Ja nyt ei saa käsittää väärin, lapsilta ei altaassa odoteta moitteetonta uimataitoa ja osaamista, vaan kuuntelua ja keskittymistä, yrittämistä. Kuitenkin niin, että nyt ollaan uimakoulussa opettelemassa, eikä vaan altaassa leikkimässä ankoilla. Puol tuntia altaassa voi kuulostaa lyhyeltä ajalta ja (onneksi) se monesti myös menee melko nopeasti mutta se on myös todella rankka pienille uimareille.

Meillä edelliset kaks viikkoa meni altaassa aivan mahtavasti, poika kuunteli ja näytti miten hyvin osaa jo uida ja harjoitella. Poika on todistanut osaavansa todella paljon, kunhan vaan viitsii kuunnella ohjeita ja keskittyä. On ihana seurata vierestä kun toinen käyttää energiaansa siihen harjoittelemiseen ja kuuntelemiseen, sitä on välillä niin käsittämättömän ylpeä toisesta ihan vain koska hän yrittää, vaikkei se aina menisi edes ihan niinkun pitäisi. Mutta se on myös niin äärettömän turhauttavaa ja kiukuttavaa, kun tiedät että toisen taidot kyllä riittäisi mutta hän ei vaan viitsi, mielummin pelleilee ja hölmöilee. Eilen oli taas sellainen käynti. Edellisillä kahdella kerralla poika sai erikseen kehuja opettajilta siitä kuuntelusta, ei tällä viikolla. Tällä kertaa ainoat yritykset oli kahdella viimeisellä altaanmitalla ja sillon se meni todella hienosti. Poika ui ne toinen uimaopettaja seuranaan. Sen jälkeen pukuhuoneessa nousikin puheenaiheeksi, että olisiko ensi syksynä jo aika siirtyä sellaiseen uimakouluun, minne vanhemmat ei enää tule altaaseen. Niin monilla tuntuu olevan altaassa haasteena se kun siinä on yksi tai kaksi omaa vanhempaa mukana, sillon voi rohkeammin kiukutella ja keskittyä kaikkeen muuhun.

Se on jännä, että vaikka ne uinnit ei aina menekään niin nappiin, eikä käynti ole ollut se onnistunein, niin silti joka viikko sinne halutaan mennä ja mennään toiveikkaina. Ihana kamala keskiviikko!