Pahin kaikista on epävarmuus

Se fiilis kun toinen jää sairaalaan ja itse lähtee pois on paska. Vuosien saatossa siihen olisi kai voinut tottua ja niin tuntuu monet ajattelevan, mutta voin kertoa, ei siihen totu. Vaikka kyse ei ole ollut mistään hengenhädästä, enkä ole itkenyt silmiä päästäni, niin ei se silti hyvältä tunnu. Varsinkin kun se tulee noin yllättäen, eikä suunnitellusti (tällä tarkoitan esim. suunniteltuja leikkauksia). Se huoli ja ahdistus on koko ajan läsnä, vaikka miten sen tiedostaa, että sairaalassa ollaan toipumassa ja paranemassa, siellä hoidetaan ja pidetään huolta.

Monet tosiaan tuntuu ajattelevan, ettei tollainen sairaalassakäynti tunnu missään, kun onhan niitä ennenkin ollut. Eihän nyt pari yötä ole paha, eikä edelleenkään ole mikään hengenhätä. Ei niihin totu, ne on vaan jotain minkä kanssa on elettävä. On huomattavasti kivuttomampaa jos asiaan pystyy suhtautumaan täysin rationaalisesti ja unohtaa ne omat tunteet täysin, mutta itse en tähän ainakaan puhtaasti pysty, ei se epävarmuus ja huoli sieltä katoa vaikka miten järjellä yrittäisi selittää. Vaikka nyttenkin kun J oli sairaalassa saatettiin facebookkiin päivittää jotain hassuja päivityksiä siitä, kun isi joutu sairaalaan ja voi miten se onkaan rankkaa kun joutuu itse nyt keittämään kahvit, niin eihän se todellinen suhtautuminen oikeasti ihan niin kepeeä ole.

Eikä nyt ole kyse pelkästään siitä, että joutuu sairaalaan vaan siitä, että terveyden kanssa on jotain ongelmia, kehossa on jotain vikana, eikä se ole koskaan mikään ihan pikkujuttu. Vielä kun tilanne joudutaan hoitamaan leikkaussalissa ja toipuminen, sekä kuntoutuminen jatkuu pitkään sairaalasta kotiutumisen jälkeen. Nythän on vasta kaksi viikkoa kulunut eli toipuminen ja kuntoutuminen on pahasti vielä kesken. Arki hakee vielä aika paljon sitä omaa rytmiään ja takapakkia, sekä vaikeita päiviä on aina välillä, kuten esimerkiksi tänään, mutta ei edelleenkään mitään mistä ei voisi selvitä.

Tällaisina hetkinä on myös mielenkiintoista seurata miten lähipiiri ja ystävät reagoivat. Näinä hetkinä on kiva nähdä ketkä välittävät ja kysyvät huolissaan onko kaikki ok ja miten selvitään, kun taas monet sellaiset kenestä ehkä toivoisi kuuluvan näinä hetkinä jotain, ei kuulu mitään. Ja vaikka siellä sairaalassa ei hätää olisikaan niin tylsää siellä ainakin on, jolloin ystävien tuki ja seura olisi todella arvokasta ja piristävää. Itse olin melko otettu, kun sen lisäksi, että jokunen kysyi J:n voinnista ja kuulumisista, niin samalla kysyttiin miten me pojan kanssa pärjätään kotona.

Poika lähetti isille sairaalaan hyvänyönpusun unipupun kanssa <3

Pärjättiinhän me, vaikka olihan se ehkä vähän outoa. Arjesta pyrittiin pitämään kiinni ihan normaalisti (niin normaalia kun meidän arki nyt ylipäätään on), käytiin salilla, uimakoulussa, treeneissä ja vain kerran ehdittiin käydä sairaalassa J:n luona. Poika oli reipas, vaikka huoli ja ikävä isiä oli kova. Puhuttiin pojan kanssa paljon, ettei isillä ole sairaalassa mitään hätää vaan isin jalkaa hoidetaan siellä, että isi saa sen kuntoon. Alkuun poika harmitteli, että harmi kun isi ei nyt voi kotona pelata hänen kanssaan mutta jo muutamaa hetkeä myöhemmin poika tokaisi ruokapöydässä, että toivottavasti isistä pidetään huolta ettei isi saa sydänkohtausta ja kuole. Ei oltu kotona kahdestaan ruokapöydän ääressä, vaan mäkkärissä hamppareilla ja kaikki ympärillä kääntyi hämillään katsomaan. Näitä elämän helppoja ja mukavia tilanteita. Poika oli selvästi myös huolissaan äidistä, sillä lupasi valmistaa mulle aamupalan ja keittää aamukahvin, koska tiesi että isi aina hoitaa ne. Poika pelkäsi, että saan pahaa kahvia jos keitän itse. Ja kyllä, koska J joutui sairaalaan, jouduin itse opettelemaan taas kahvin keiton. Ihan alkuun jouduin itseasiassa käydä kaupassa ostamassa valmiiksi jauhettua kahvia, koska meillä oli kaapissa vain kahvia papuina, enkä osaa (enkä opettele) käyttää J:n kahvimyllyä. Sain J:ltä ohjeet oikeista mittasuhteista ja määristä ja tadaa, nyt osaan keittää taas juotavaa kahvia. Maistui itseasiassa aika tosi hyvälle itsekeitetyksi kahviksi.

Se on jännä, vaikka vihaan sitä kun kysytään miten oot jaksanut tai pärjäätkö, niin välillä sitä silti kaipaa. Vastaushan on automaattisesti, että ihan hyvin ja tietysti pärjään, mutta kun ne vaan silti kysyttäisiin. Niin kauan kun epävarmuus pysyy poissa, kaikki on ihan hyvin ja aina me pärjätään, koska muita vaihtoehtoja ei vaan ole. Vai mitä oot mieltä?