Surun päivä

Nyt on hautajaiset takana ja olo väsynyt mutta helpottunut. Se jatkuva ahdistus ja tunne, että sydän tulee rinnasta ulos on nyt helpottanut. Tosin tuntuu, kun olisi itkenyt itsensä kuivaksi. Huh.

Tilaisuus kesti lähes tunnin ja kuten arvata saattaa, että pienen lapsen kanssa se aika tuntui todella pitkältä. Oltiin kuitenkin varauduttu ja pojalle oli laukussa mukana vähän herkkuja, mehupullo, pari pientä kirjaa ja leluja.
L oli tosi reipas, jaksoi hienosti pysyä siinä omalla paikallaan (välillä istuen omalla paikalla, välillä sylissä ja toisinaan vähän jalotellen), vaikka viimeisen vartin aikana alkoi levottomuus ja väsymys jo selkeästi painamaan. Kauaa ei sitten autossa mennytkään kun poika nukkui jo sikeässä unessa.

Vaikka oman surun ja ikävän vielä pystyy hyväksymään ja kestämään, niin on musertavaa seurata vierestä kun äiti joutuu hyvästelemään poikansa ja isovanhemmat yhden lapsenlapsensa. Niin väärin.

Kiitos siitä pienestä hetkestä jonka sinulta sain ja niistä muistoista jotka minulle jäi. Ikävä.