Reippaampi kuin äiti

Tiedättekö, kun ei ole tottunut aikaisiin aamuherätyksiin, niin ne on aivan tuskaa. Jos päivä lähtisi siitä reippaasti rytinällä käyntiin, niin eihän siinä sitten hätää olisi, mutta meille kun hyökkää remppaajat heti aamusta niin päivä kuluu lähinnä norkoilemalla. Meillä on niin, ettei remppaajia jätetä tänne yksinään vaan halutaan olla kotona, mutta nyt kun remonttia tehdään vähän joka huoneessa, niin liikkumatilaa ei kauheasti ole, eikä tässä nyt siis kovin suuria pysty alkaa tekemään.

Viime viikolla oltiin sovittu, ettei torstaina tultaisi ollenkaan remppaamaan, jotta saataaisiin rauhallinen aamupäivä ennen kun pojalla oli labrat. Elämänsä ekat labrat. No se toive ei toteutunut, vaan silmät ristissä taas herättiin päästämään remppaajat aamulla sisään ja sitten viime tipalla pienellä kiireellä päästiin lähtemään labraan.

Tosiaan, pojan ekat labrat, enkä tiedä kumpi jännitti enemmän poika vai äiti, voisin ehkä veikata, että äiti. En hypi riemusta omistakaan labroista, saati nyt sitten pojan labroista. Ja lievästi piikkikammoinen ja väsynyt äiti ei välttämättä ole se paras tuki mukaan sinne labroihin. Poika istui sylissä ja toisen hoitajan kanssa pidettiin tiukasti kiinni, ettei toinen vaan liikahda. Siinä vaiheessa kun toinen parahti sylissä ja painautui syliin, pää rintaan kiinni nyyhkyttämään, aukesi äidin kyynelhanat. Poika taisi selvitä äitiä paremmin tästä kokemuksesta. Oli melko julma tunne puristaa toista paikalleen, kun toinen yrittää reippaana pidätellä itkua ja huutoa, vaikka hänelle annettiinkin lupa niihin. Niin sydäntä särkevää.

Hölmöähän tässä on se, miten pienestä asiasta siis oli kysymys, vain verikokeet. Onhan poika käynyt jo kertaalleen leikkauspöydällä (mikä luontevasti oli ihan täysin äidin itkujuhlaa) ja mitä kaikkea kauheuksia toiset lapset ja heidän vanhemmat joutuvat kokemaan. Meillä ei siis mistään kauhean vakavasta ole kysymys, tai ei ainakaan pitäisi olla. Toivottavasti. Loppuviikosta pitäisi tulla tulokset ja sitten ihmetellään uudestaan.

Labrojen jälkeen oli sovittu,että mennään jäätelölle ja käytiinkin vetämässä ihan kunnon jäätelö-överit Cafe Torpanrannassa. Ja kyllähän se vähän helpotti, pakko myöntää. Vaikka välillä tuntuu, että poika voisi elää pelkällä jäätelöllä, niin kyllä tuo kolmen suklaapallon annos suklaakastikkeella teki hieman tiukkaa ja lopussa isi joutui jo vähän auttamaan.

Päivän toinen itku meinasi tulla vielä illalla kun yhtäkkiä kuului kamala tömähdys sirpaleiden kolina. Work -valaisin iskeytyi lattiaan. Se oli vahinko, puhdas vahinko, koska remontin takia täällä on aikamoinen kaaos ja tavarat miten sattuu. Itkuilta kuitenkin tällä kertaa säästyttiin ja onneksi valaisin selvisi myös hyökkäyksestä vain särkyneellä polttimolla. Ja sirpaleet tuovat onnea, eikö?