The funerals

Melko pian pojan synttäreiden jälkeen ajatukset piti siirtää jo seuraavaan viikonloppuun ja edessä oleviin hautajaisiin. Itselle oli jotenkin ihan päivänselvä asia, että poika osallistuu hautajaisiin, kertaakaan ei käynyt edes mielessä viedä poikaa siksi aikaa hoitoon. Jossain vaiheessa viikkoa iski jonkinlainen ahdistus, että kuinka poika jaksaa olla hautajaisissa nätisti ja istua kirkossa kauniisti. Tein ehkä sen yhden pahimmista ja toisaalta koomisimmista virheistä ja googletin asiaa, eksyin useille keskustelupalstoille aiheesta. En niinkään löytänyt vinkkejä siihen, miten saada lapsi käyttäytymään kiltisti ja rauhallisesti hautajaisissa, mutta löysin paljon voimakkaita mielipiteitä ja kertomuksia puolesta ja vastaan kuuluvatko lapset hautajaisiin. Sillon, ihan rehellisesti, vasta ensimmäisen kerran kävi mielessä, että niin joo, voisihan pojan laittaa hoitoon siksi aikaa, ja sillä samalla sekunnilla se ajatus myös katosi. Jossain toisessa tilanteessa olisin ehkä voinut harkitakin pojan hoitoon laittamista hautajaisten ajaksi mutta en missään nimessä nyt. Suurin osa hautajaisiin osallistuneista oli pojalle tuttuja, sekä ukkini, kenen hautajaisissa oltiin, oli pojalle tuttu, ei kovin läheinen mutta tuttu.

Keskustelupalstoilla monesti tuotiin esille, ettei hautajaiset ole lasten paikka, koska sieltä voi jäädä painajaisia ja pelkoja, sekä kuolema on liian vaikea asia lapsen ymmärtää. Totta, voihan se näinkin olla ja toisille aiheuttaa suuria järkytyksiä mutta meillä ainakin tilanne on käsitelty niin, että asioista on puhuttu. Pojan kanssa on puhuttu kuolemasta, siitä on puhuttu jo vuosia sitten, samoin haudoista ja hautajaisista. Pojalle nämä olivat jo kolmannet hautajaiset, sekä poika on ollut monia kertoja mukana kun on käyty haudoille viemässä kukkia tai kynttilöitä. Poika on oppinut jo ymmärtämään, että kuolema kuuluu elämään, eikä sitä tarvitse suoranaisesti mitenkään pelätä, vaikka se aiheuttaakin surua ja pahaa mieltä. Poika on esittänyt kuolemaan ja hautajaisiin liittyen paljon kysymyksiä ja niihin on pyritty vastaamaan mahdollisimman rehellisesti mutta myös niin, ettei niistä jää paha mieli tai mitään kummituksia ajatuksiin seikkailemaan. Mielestäni kuoleman ja hautajaisten ei siis tarvitse olla mitään mörköjä lapsille, joista suojella ja piilotella, vaan ne ovat osa todellista elämää. Eihän ne ole meille aikuisillekaan mitenkään mukavia ja helppoja asioita mutta jossain vaiheessa niitä on vaan kohdattava. Jotenkin omaan ajatusmaailmaani kohtaan oli (ilkeästi sanottuna) vähän koominen, kun jostain keskustelusta luin, että lasta pitäisi pystyä säästämään ikäviltä asioilta ja surulta mahdollisimman paljon, koska aikuisena sitä joutuu kuitenkin kohtaamaan niin paljon. Onko se oikeasti realistista? Onko se oikein lasta kohtaan? Onko oikein pyrkiä antamaan lapselle vääristynyt kuva elämästä, uskotella, että se on yhtä hymyä ja hyvää oloa? Vai olisiko reilumpaa lasta kohtaa opettaa, tietysti aina ikään ja kehitykseen sopivalla tavalla, että välillä elämä on surua, menetystä, pahaaoloa ja kyyneleitä, ja näin ollen opettaa keinoja selvitä näistä? Tämä siis vain mun mielipide.

Meillä tosiaan on pojan kanssa puhuttu näistä asioista, ja tietysti nyt hautajaisten lähettyvillä hiukan enemmän. Samoin meillä on myös itketty pojan nähden, ihan niinkuin on naurettukin. Hautajaisissa poika näki useiden hänelle rakkaiden ja läheisten itkevän, ja sanoikin että se tuntui pahalta kun näki mummin ja vaarin itkevän. Käytiin läpi miksi mummi ja vaari itki, miksi äiti itki, miksi tuntui pahalta ja huomattiin, että se paha olo on myös helpottanut. Ei siis ollut paha asia, että läheiset itki pahaa oloa pois, päinvastoin se helpotti, vaikka sillä hetkellä saattoi näyttää ja tuntua pahalta.

Ruokapöydässä istuin papin vieressä ja kerroin hänelle tästä viime hetken pelostani miten meidän uhmakas jaksaisi pysyä hiljaa ja paikoillaan hautajaisissa, ja näistä kesksutelupalstojen tarinoista. Ensin hän kehui, miten upeasti poika oli koko siunaustilaisuuden ajan, todella mallikkaasti, mistä ylpenä voin olla täysin samaaa mieltä. Olisin voinut halia ja pussata pojan puhki ja revetä ylpeydestä, poika nimittäin hoiti tuon tilaisuuden todella mallikkaasti ja käyttäytyi uskomattoman hienosti. Jotain ehkä kertoo se, että kirkossa en joutunut kertaakaan huomauttamaan pojalle vaikka tilaisuus kesti noin puolisen tuntia. Pappi myös muistutti, että tässä täytyy myös muistaa, että lapset ovat silti lapsia, vaikka oltaisiin hautajaisissa, eikä heiltä voi odottaa täydellistä käytöstä, vaan pitää myös tietyissä rajoissa ymmärtää lapsen tylsistyminen ja levottomuus, kunhan lapsi ei häiritse muiden olemista ja loukkaa heidän suruaan. Pappi oli myös tyytyväinen, että oltiin otettu poika mukaan hautajaisiin ja oli kanssani samaa mieltä asioista. Kuolema ja hautajaiset, vaikka ovatkin todella ikäviä ja vaikeita asioita, ovat osa elämää. Ei missään nimessä mitenkään miellyttävä osa mutta silti ovat osa elämää, eikä niistä kannata tehdä lapselle mörköjä. Lasta kun ei voi loputtomiin suojella surulta, menetyksiltä ja pahalta mieleltä, vaan mielummin pyrkiä opettamaan jo mahdollisimman aikaisin parhaat keinot selvitä niistä eteenpäin.

Loppuun vielä pieni huomautus pojan asusta ja lähinnä tuosta kaulakorusta. Poika sai ukiltani ristiäislahjaksi kultaisen suomileijona-kaulakorun. Koru puettiin hautajaisiin ensimmäistä kertaa pojan kaulaan, samalla kun käytiin jättämässä ukilleni viimeiset hyvästit. Toisen kerran poika puki korun kaulaan kun käytiin laskemaasa ukin uurna maahan ja sen jälkeen koru on laitettu takaisin sen oman rasiaan. Nyt taistelen sydämessäni sen asian kanssa, että saako poika vielä käyttää tuota korua vai onko se enää vain rakas, kallisarvoinen muisto siinä rasiassa.