Pari viikkoa sitten oltiin lauantaina taas aamupäivällä keskustassa pojan tanssitunnilla ja siinä odotellessa selailin Metro-lehteä ja silmiin osui Roope Salmisen & Koirien ikärajaton levynjulkkarikeikka Tavastialla. Sinne. Me oltiin pojan kanssa puhuttu, että mentäisiin Korkeasaareen tanssitunnilta suoraan. Olisi väärin pettää sopimus, joten siihen tehtiin nyt vain pieni muutos. Tanssitunnin jälkeen nopea visiitti himassa, vähän sopivammat vaatteet päälle ja nopealle happihyppelylle Korkeasaareen ennen Tavastialle menoa. Korkeasaaren kierros jäi aika köyhäksi, nähtiin tosi vähän mitään, osuttiin selkeästi eläinten päikkäriaikaan. Yks juttu kuitenkin jäi reissulta mieleen ja se oli ehdottomasti lumileopardin ääntely. En muista koskaan kuulleeni sitä ja kun vielä oltiin ihan tämän eläimen vieressä niin kokemus oli aika huikea.
Levynjulkkarit alkoi Tavastialla kolmelta ja mentiin paikan päälle just ennen sitä, ihan tarkotuksella, kun ei tuon 5v.:n kärsivällisyydellä sinne olisi voinut liian aikaisin mennä odottelemaan. Poika ehti odottamaan keikan alkua ehkä kymmenen minuuttia ja jo sinä aikana ehti kuulua monta kertaa "Eikö ne alota koskaan?". Sanoin pojalle, että huomaat kyllä kun bändi tulee lavalle, kaikki lavan edessä odottavat tytöt alkavat kiljumaan. Poika ihmetteli vähän aikaa tätä ihan ihmeissään mutta totesi sitten kolmelta kädet korvilla, että en valehdellut.
Toi ikärajaton levynjulkkarikeikka oli hauska, tosi kiva juttu. Mutta, en tiedä oonko koskaan tuntenut itseäni niin vanhaksi. Se oli ihan kauheeta, mulla oli tosiaan sellanen äiti-fiilis siellä. Ihan kauheeta. Mut meno oli hyvä Tavastialla ja bändi veti hyvin. Pojalle bändi ei ollut kauhean tuttu, mutta hyvin viihtyi, vaikka selvästi vähän jännitti. Keikan jälkeen totesi, ettei osannut edes kuvitella, että keikat olisi tällaisia, niin siistejä. Toivottavasti näitä ikärajattomia keikkoja saataisiin siis lisää!
Tää oli pojan eka kerta Tavastialla, eka klubikeikka ja toinen kerta ylipäätään livekeikalla. Ja toivottavasti näitä tulee vielä paljon lisää. Keikan jälkeen poika halusi jäädä vielä jonottamaan yhteiskuvaan bändin kanssa ja niinhän me jonotettiin. Jonosta kurkittiin mallia kun muut kävi ottamassa kuvat bändin kanssa ja poika treenasi poseerauksia. Sitten kun se oma vuoro vihdoin tuli, tuli myös ihan jäätävä jäätyminen ja pakokauhu. Vaikka bändi otti pienen faninsa tosi kivasti vastaan, niin kuvasta tuli melko koominen kun puolväkisin pidän poikaa siinä mukana. Ja mun ei ollut tarkoitus edes olla kuvassa mukana. No, eräänlainen muisto tuokin.
Kiitos Roope Salminen & Koirat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti