Elastinen feat.

Elastinen feat. -konsertti osui enemmän kuin sopivasti just hyvään väliin, nimittäin hautajaisten jälkeen heti seuraavalle päivälle. Tuli tosi hyvään väliin pieni tauko pojan kanssa erillään ja itselle tuollainen eräänlainen irtiotto perusarjesta. Toisinaan tekee todella hyvää pieni ero pojan kanssa, tollanen pojan yökyläily mummin ja vaarin luona on välillä todella tärkeä oman mielenterveyden ja hyvinvoinin kannalta.

Sen lisäksi, että keikka tarjosi pienen eronhetken lapsesta, se tarjosi pienen irtaantumisen ja tuulettumisen hetken. Oli ihan mahtava kun sai parisen tuntia vaan olla, nauttia loistavasta musasta, tanssia ja taputtaa, nollata kaikki ajatukset, aivan ihanaa. Keikkaa ei itsessään tarvitse varmaan lähteä tässä ylistämään, sehän oli nimittäin tosi hieno ja meno ihan mahtava, eikai sitä mitään muuta voi edes odottaa kun noin upeat artistit kyseessä. Sen verran hyvä meno oli ja kuuma tunnelma, että paita oli aivan hiestä märkä, samoin hiukset, olkapäät ja käsivarret aivan hapoilla ja kämmenet aivan rikki kaikesta siitä taputtamisesta. Ehdottomasti kaiken sen arvoista.

Keikan jälkeen meillä olisi ollut mahdollisuudet lähteä minne vain jatkaamaan iltaa. Elastinen mainosti myös keikan aikana jatkoista ja kyseli, ketkä kaikki lähtee. Ihan oikeasti, hetken kävi mielessä, että pitäiskö lähteä, sehän vois olla tosi siistiä. Toisaalta, olishan se ollut ihan liian villiä ja hurjaa, joten sen sijaan ajettiin turvallisesti mäkkärin kautta kotiin, sohvalle katsomaan jotain hömppää pitkälle aamuyöhön. En voi kieltää, ihan parasta.

The funerals

Melko pian pojan synttäreiden jälkeen ajatukset piti siirtää jo seuraavaan viikonloppuun ja edessä oleviin hautajaisiin. Itselle oli jotenkin ihan päivänselvä asia, että poika osallistuu hautajaisiin, kertaakaan ei käynyt edes mielessä viedä poikaa siksi aikaa hoitoon. Jossain vaiheessa viikkoa iski jonkinlainen ahdistus, että kuinka poika jaksaa olla hautajaisissa nätisti ja istua kirkossa kauniisti. Tein ehkä sen yhden pahimmista ja toisaalta koomisimmista virheistä ja googletin asiaa, eksyin useille keskustelupalstoille aiheesta. En niinkään löytänyt vinkkejä siihen, miten saada lapsi käyttäytymään kiltisti ja rauhallisesti hautajaisissa, mutta löysin paljon voimakkaita mielipiteitä ja kertomuksia puolesta ja vastaan kuuluvatko lapset hautajaisiin. Sillon, ihan rehellisesti, vasta ensimmäisen kerran kävi mielessä, että niin joo, voisihan pojan laittaa hoitoon siksi aikaa, ja sillä samalla sekunnilla se ajatus myös katosi. Jossain toisessa tilanteessa olisin ehkä voinut harkitakin pojan hoitoon laittamista hautajaisten ajaksi mutta en missään nimessä nyt. Suurin osa hautajaisiin osallistuneista oli pojalle tuttuja, sekä ukkini, kenen hautajaisissa oltiin, oli pojalle tuttu, ei kovin läheinen mutta tuttu.

Keskustelupalstoilla monesti tuotiin esille, ettei hautajaiset ole lasten paikka, koska sieltä voi jäädä painajaisia ja pelkoja, sekä kuolema on liian vaikea asia lapsen ymmärtää. Totta, voihan se näinkin olla ja toisille aiheuttaa suuria järkytyksiä mutta meillä ainakin tilanne on käsitelty niin, että asioista on puhuttu. Pojan kanssa on puhuttu kuolemasta, siitä on puhuttu jo vuosia sitten, samoin haudoista ja hautajaisista. Pojalle nämä olivat jo kolmannet hautajaiset, sekä poika on ollut monia kertoja mukana kun on käyty haudoille viemässä kukkia tai kynttilöitä. Poika on oppinut jo ymmärtämään, että kuolema kuuluu elämään, eikä sitä tarvitse suoranaisesti mitenkään pelätä, vaikka se aiheuttaakin surua ja pahaa mieltä. Poika on esittänyt kuolemaan ja hautajaisiin liittyen paljon kysymyksiä ja niihin on pyritty vastaamaan mahdollisimman rehellisesti mutta myös niin, ettei niistä jää paha mieli tai mitään kummituksia ajatuksiin seikkailemaan. Mielestäni kuoleman ja hautajaisten ei siis tarvitse olla mitään mörköjä lapsille, joista suojella ja piilotella, vaan ne ovat osa todellista elämää. Eihän ne ole meille aikuisillekaan mitenkään mukavia ja helppoja asioita mutta jossain vaiheessa niitä on vaan kohdattava. Jotenkin omaan ajatusmaailmaani kohtaan oli (ilkeästi sanottuna) vähän koominen, kun jostain keskustelusta luin, että lasta pitäisi pystyä säästämään ikäviltä asioilta ja surulta mahdollisimman paljon, koska aikuisena sitä joutuu kuitenkin kohtaamaan niin paljon. Onko se oikeasti realistista? Onko se oikein lasta kohtaan? Onko oikein pyrkiä antamaan lapselle vääristynyt kuva elämästä, uskotella, että se on yhtä hymyä ja hyvää oloa? Vai olisiko reilumpaa lasta kohtaa opettaa, tietysti aina ikään ja kehitykseen sopivalla tavalla, että välillä elämä on surua, menetystä, pahaaoloa ja kyyneleitä, ja näin ollen opettaa keinoja selvitä näistä? Tämä siis vain mun mielipide.

Meillä tosiaan on pojan kanssa puhuttu näistä asioista, ja tietysti nyt hautajaisten lähettyvillä hiukan enemmän. Samoin meillä on myös itketty pojan nähden, ihan niinkuin on naurettukin. Hautajaisissa poika näki useiden hänelle rakkaiden ja läheisten itkevän, ja sanoikin että se tuntui pahalta kun näki mummin ja vaarin itkevän. Käytiin läpi miksi mummi ja vaari itki, miksi äiti itki, miksi tuntui pahalta ja huomattiin, että se paha olo on myös helpottanut. Ei siis ollut paha asia, että läheiset itki pahaa oloa pois, päinvastoin se helpotti, vaikka sillä hetkellä saattoi näyttää ja tuntua pahalta.

Ruokapöydässä istuin papin vieressä ja kerroin hänelle tästä viime hetken pelostani miten meidän uhmakas jaksaisi pysyä hiljaa ja paikoillaan hautajaisissa, ja näistä kesksutelupalstojen tarinoista. Ensin hän kehui, miten upeasti poika oli koko siunaustilaisuuden ajan, todella mallikkaasti, mistä ylpenä voin olla täysin samaaa mieltä. Olisin voinut halia ja pussata pojan puhki ja revetä ylpeydestä, poika nimittäin hoiti tuon tilaisuuden todella mallikkaasti ja käyttäytyi uskomattoman hienosti. Jotain ehkä kertoo se, että kirkossa en joutunut kertaakaan huomauttamaan pojalle vaikka tilaisuus kesti noin puolisen tuntia. Pappi myös muistutti, että tässä täytyy myös muistaa, että lapset ovat silti lapsia, vaikka oltaisiin hautajaisissa, eikä heiltä voi odottaa täydellistä käytöstä, vaan pitää myös tietyissä rajoissa ymmärtää lapsen tylsistyminen ja levottomuus, kunhan lapsi ei häiritse muiden olemista ja loukkaa heidän suruaan. Pappi oli myös tyytyväinen, että oltiin otettu poika mukaan hautajaisiin ja oli kanssani samaa mieltä asioista. Kuolema ja hautajaiset, vaikka ovatkin todella ikäviä ja vaikeita asioita, ovat osa elämää. Ei missään nimessä mitenkään miellyttävä osa mutta silti ovat osa elämää, eikä niistä kannata tehdä lapselle mörköjä. Lasta kun ei voi loputtomiin suojella surulta, menetyksiltä ja pahalta mieleltä, vaan mielummin pyrkiä opettamaan jo mahdollisimman aikaisin parhaat keinot selvitä niistä eteenpäin.

Loppuun vielä pieni huomautus pojan asusta ja lähinnä tuosta kaulakorusta. Poika sai ukiltani ristiäislahjaksi kultaisen suomileijona-kaulakorun. Koru puettiin hautajaisiin ensimmäistä kertaa pojan kaulaan, samalla kun käytiin jättämässä ukilleni viimeiset hyvästit. Toisen kerran poika puki korun kaulaan kun käytiin laskemaasa ukin uurna maahan ja sen jälkeen koru on laitettu takaisin sen oman rasiaan. Nyt taistelen sydämessäni sen asian kanssa, että saako poika vielä käyttää tuota korua vai onko se enää vain rakas, kallisarvoinen muisto siinä rasiassa.

6v. party

Yksi toukokuun kohokohdista ja isoimmista stressin aiheuttajista on ehdottomasti pojan synttärit. Tänä vuonna poika halusi synttäreille teemaksi Hulk, ei muuten se ihan helpoin teema. Avengers-teemaa löytyy kyllä melko mukavasti, mutta kun poika halusi että pelkkä Hulk niin haastekerroin kasvoi, eikä tätä ihan pystytty toteuttamaan.

Pojan virallinen syntymäpäivä osui tänä vuonna perjantaille, perjantai 13.päivä, enteili hyvää. Viime vuonna käytiin pojan synttärilounaalla Hard Rock Cafessa ja poika tykkäsi, joten tänä vuonna otettiin se uusiksi ja otettiin vielä mummi ja vaari mukaan. Lounas meni hyvin, niinkuin meni itseasiassa koko päivä tai ei ainakaan mitään isompaa sähläystä, joten ehkä se 13.päivän kirous ei nyt osunut kohdalle.

Synttäreitä juhlittiin tuttuun tapaan taas koko viikonloppu. Ensin lauantaina tuli lapsivieraat vanhempineen ja kummit, ja sunnnuntaina ehkä asteen rauhallisemmin juhlittiin sukulaisten kanssa. Vaikka ei sillä, kyllä molempina päivinä tuntui tupa olevan melko täynnä, vaikka kaikki kutsutut ei edes päässeet paikalle.

Monet tykkää järjestää lapsille ihan puhtaasti lastensynttäreitä, ettei vanhemmat tule paikalle. Ite taas tykätään ehdottomasti, että vanhemmat tulee paikalle. Tosin meillä on myös niin, että pääsääntöisesti tunnetaan kaikki nämä vanhemmat ja ollaan kavereita muutenkin, joten heidän kutsuminen on luonnollista. On niin näppärää kun lapsilla on se oma vanhempi siinä vähän auttamassa ja valvomassa, ettei itse tarvitse jatkuvasti komentaa kaikkia lapsia. Se on myös aihe itsessään mistä voisin tehdä jossain vaiheessa ihan oman postauksen, oon nimittäin miettinyt sitä jo pitkään, muiden lasten komentamista.

Monet myös tuntuu järjestävän lastensynttäreille kauheasti ohjelmaa lapsille, ongintaa, diskoa, aarteen metsästystä ja vaikka mitä. Ei, ei meillä ole ollut mitään sellaista. Ei olla vielä kertaakaan järjestetty mitään ohjelmaa pojan synttäreille ja hyvin on silti tuntuneet viihtyvän, tai ei kukaan oo ainakaan valittanut tylsyyttä vaan hyvin on leikit ja touhut ollu käynnissä kaikkien lasten kesken, vaikkeivat ole kaikki entuudestaan toisiaan aina tunteneet.

Tarjottavien kanssa löi tänä vuonna pitkään tyhjää. Välillä tiedän tasantarkkaan mitä haluan tarjoilla ja miten, mutta tänä vuonna ei meinannut ajatusta syntyä ollenkaan. Jossain vaiheessa sitten keksittiin vartaat ja niistä tuli vähän niinkuin se tämän vuoden juttu. Muutamien erilaisten vartaiden lisäksi paistettiin vähän piirakoita, tehtiin poppareita ja leivottiin muffinsseja ja tietysti kakku. Karkkia ei ollut ollenkaan, enkä kuullut että kukaan olisi edes kysellyt karkkien perään. Leipomiset oli taas se haaste ja eihän ne nyt menny niinkuin piti. Ajatus tehdä mutakakku-muffinsseja oli ihan loistava mutta se toteutus ontui hieman, eikä niistä mitään kaunottaria tullut. Kaikki meni kuitenkin kaupaksi joten ei en ehkä ihan floppi olleet. Kakkukaan ei silmää hivellyt kauneudellaan, kun kuorrutuksessa ei kaikki mennyt ihan niinkuin piti mutta koska maku ratkaisee niin kakku oli ihan onnistunut.

Tänä vuonna kakku oli muuten ihan normaali, välissä melko perinteisiä banaania ja persikkasosetta kermavaahdon lisäksi, mutta se juttu tällä kertaa oli se kermavaahdon värjääminen. En oo koskaan ennen kermavaahtoa värjännyt, joten hiukan jännitti. Jännitys oli kyllä ihan turhaa sillä oli ihan helppo juttu ja ehdottomasti täytyy jatkossa pitää leipoessa mielessä. Lopulta juhlien yksi hauskuus oli just tosta värjätystä kermavaahdosta lähtöisin kun hihiteltiin toisillemme, kun huulet ja kielet oli ihan vihreäksi värjäytyneitä. Tiedän lapsellista. Just niinkun lastensynttäreillä pitää ollakin!

Äitienpäivä

Mökiltä oli kiire kotiin, koska äitinepäivä oli seuraava päivä, muutenhan mökille olisi voinut jäädä vielä pariksi päivää. Äitienpäivälle ei meillä ollut mitään suunnitelmia eikä valmistautumisia, sillä ei ehditty edes kauppaan edellisenä päivänä. Pojat joutui loihtimaan siis aamupalan kaapeista löytyvistä jutuista mutta ihan hyvän aamupalan saivat aikaan. Vähän vesimelonia ja tuoreita sämpylöitä, mehua ja kahvia, siinähän on oikein riittävästi. Varsinkin kun itse ei tarvitse kun istua valmiiksi katettuun pöytään ja nauttia.

Kun ilma oli äitienpäivälle sopivasti ihanan aurinkoinen ja lämmin niin oli selvää, että ulos pitää päästä. Mummin kanssa suunniteltiin päivää ja lopulta lähdettiin porukalla Munkan rantaan vähän haukkaamaan happea ja sen perään lounasta jälkkärillä. Aika luksusta syödä ulkona terassilla auringon lämmittäessä ja vielä kun lounas ja jälkkäri oli niin hyvää.

Vihdoin sain myös avata kerhossa tehdyn äitienpäivälahjan. Oon yleensäkin melko kärsimätön noiden lahjojen kanssa ja tuo äitienpäivälahja poltteli kotona jo monta päivää ennen kun sen sai vihdoin avata. Voin kertoa, kyllä houkutti. Ja aivan ihana lahja olikin. Poika tietää, etten pidä kauheasti liilasta mutta hänelle oli kuitenkin valmiina selitys, miksi oli silti valinnut tämän värin äitienpäivälahjaan, "Äiti, tiedän ettet tykkää liilasta mutta jos sä tän avulla alkaisit edes vähän tykkäämään. Ja kun mummikin tykkää." Eikai tuon selityksen jälkeen voi enää olla tykkäämättä, ainakaan tässä tapauksessa. Ja onhan se taas todettava, että ei mikään voita näitä lapsen itsetekemiä lahjoja. Ihan parasta. Varsinkin kun siihen päälle vielä tuo täysin tyhjentävä haastattelu ja vastaukset. Ihan ehdottoman parhautta.