Oon ihan unohtanut kertoa täällä siitä meidän Tukholman käynnistä. Vaikka eihän siellä nyt mitään mullistavan ihmeellistä ollut mutta jotain kuitenkin.
Sain sillon viime hetkellä, itseasiassa lähtöpäivänä puhuttua erään ystävän lähtemään tyttärensä kanssa meidän mukaan, mikä oli ihan kiva piristys tähän reissuun. Lähdettiin Tukholmaan sillä ajatuksella, että mennään päiväksi leikkimään Junibackeniin. Ajatus oli hyvä ja kaunis mutta jäi siihen, sillä Junibacken oli kiinni. Ei niin kiva. Onneks L ei ollut asiasta moksiskaan ja innostui heti kun ehdotettiin vieressä olevaa Aquariaa ja kalojen katselua.
Kalojen katselu oli ihan kivaa, paikka oli kaikille uusi tuttavuus ja päivä meni nopeasti, että ei mitään valittamista mutta miten voi olla noin huono tuuri sen Junibackenin kanssa? Tietysti oma vika kun ei ennen lähtöä vielä tarkistanut mutta ei kyllä käynyt mielessäkään. Eikä kyllä laivan respan tyttökään mitään maininnut vaikka surffaili Junibackenin sivuilla kun tarkasteli meille eri vaihtoehtoja mennä sinne Viikkarin satamasta. No ensi kerralla sitten paremmalla onnella?
Muuten reissu meni kivasti, Tukholmassa oli jo keväinen fiilis ja mieli olisi tehnyt jäädä sinne pidemmäksikin aikaa. Muutenkin reissusta jäi sellainen fiilis, että oli tosi kiva käydä, vaikka kaikki ei mennytkään suunnitelmien mukaan.
Jotain napisemista kuitenkin pitää aina olla. Käytiin silloin ekana aamuna syömässä aamianen buffassa, mikä sinänsä oli ihan hyvä ja maittava mutta mites näiden vanhempien ihmisten käytös? L oli vielä vähän väsynyt kun mentiin syömään ja suuttui kun laitettiin istumaan syöttötuoliin (en suostu juoksemaan lapsen perässä ympäri buffaa) ja siitä tuli itku. Eihän se heti aamusta, aamupalaa syödessä ole kiva kuunnella lapsen itkua/huutoa mutta silti ne tyhmät kommentit voisi pitää siellä viinalla kyllästetyssä päässään. Ensin tuli vanhempi nainen L:lle valittamaan tiukkaan sävyyn, että ei ole kiva sillä tavoin itkeä ja huutaa, kun vielä syömässäkin ollaan ja sitten nainen käveli ULOS. Hetken päästä sitten tuli joku sammaltava henkseliheppu siihen sössöttämään, että tarviiko sitä lasta sillä tavoin rääkätä ja huudattaa, laskekaa menemään jos noin vaikeaa kerran on. Siis mitä?? Että aikuiset ihmiset kehtaavatkin. Kehtaavat tulla valittamaan alle 3-vuotiaan pojan itkusta kun itse ovat aamupalalla KÄNNISSÄ ja kävelemässä ULOS. Raivostuttavaa. Hetkeä myöhemmin kun L oli rauhoittunut ja söi jo kiltisti, seurattiin miten ihmiset reagoivat kun parin pöydän päässä ollut pikkutyttö alkoi kitisemään ja itkemään. Heille sentään ei kukaan käynyt mitään viisasta avautumassa mutta kyllä niillä katseilla yritettiin ihan selkeästi vahingoittaa. Onko siis niin, ettei lapsia saisi viedä ollenkaan paikkoihin missä on muita suomalaisia aikuisia jos on se vaara että nämä lapset pitävät ääntä? Lapset siis aina vaan kotiin ja korkeintaa leikkipuistoon niin sillä tavoin niistä saadaan kasvatettua avarakatseisia ja reippaita kansalaisia? Mutta aikuiset voivat örveltää ja änkyttää kännissä miten tahansa ja mihin aikaa päivästä tahansa?
Toinen juttu oli tää Viikkarin illan show, huh. Ainahan ne showt on ollut surkeita mutta kyllä tää taisi vetää pohjat. Kuviteltiin, että vielä yhdeksän aikaan voisi mennä lasten kanssa katsomaan shown mutta nähtävästi ei. Käsitys muuttui Ranskasta ja Pariisista tämän Viikkarin teeman ja shown myötä. Esitys oli ehtiny alkaa kun mentiin ja lavalla oli napatanssijoita (uusi villitys Pariisisssa??), tämän jälkeen lavalle tuli lehmipoju
vinkumaan laulamaan ja oli todella kiusaantuneen oloisena siellä lavalla. Lehmipojun jälkeen tytöt tuli takaisin lavalle cowboyhatuissa ja pitkissä takeissa, eikä aikaakaan kun päällä oli enää vain kimaltelevat alusvaatteet. Tässä vaiheessa me poistuttiin. Näiden kokemusten myötä hieman arveluttaa muutaman viikon päästä lähteä Pariisiin. Pitäisiköhän käydä ostamassa napatanssihame ja cowboyhattu jotta voi sulautua joukkoon? No mutta tuli taas todettua ettei tarvitse jatkossa mennä seuraamaan näitä esityksiä, ei lapsen kanssa eikä edes ilman!
