Roadtrip 2015: Ruotsin halki

Nyt kun kotiintulosta on jo yli kuukausi aikaa on hyvä aloittaa pikkuhiljaa postausten tekeminen reissusta. Roadtripille lähdettiin sillon juhannuspäivänä kun ajettiin auto Viikkarin kyytiin. Ennen kun ehdittiin edes satamaan ajamaan, kuului jo takapenkiltä "Tästä tulee niin tylsä matka, että ei olis pitäny edes lähteä!" Positiivisuus kunniaan!

Ennen kun matka ehti edes kunnolla alkaa, meinasi se jo tyssätä heti Tukholmassa laivasta ulos ajettaessa poliisien puhalliusratsiaan. J hönkäisi poliisin mittarin samantien punaiseksi ja sotku oli valmis. Ajettiin laivasta ulos ihan ensimmäisten joukossa ja ehkä ihan vähän vaan hävetti kun se koko laiva tyhjeni siitä pikkuhiljaa, kaikki autot ajoi vierestä ohi ja tuijottivat. Rattijuoppo. J tosiaan puhalsi poliisin mittarin punaiselle, mittarin missä on kaksi vaihtoehtoa punainen tai vihreä. Meille sanottiin, että se on käynti kyttiksellä verikokeissa ja J joutui nousemaan autosta ulos omaan pyörätuoliinsa. Toista kertaa ei saanut puhaltaa, ennen kuin sitten hetken pähkäiltyään antoivat puhaltaa toiseen laitteeseen, mikä näytti samantien vihreää. Siinä vaiheessa kaikki olivat ihmeissään ja helpottuneita. Poliisit sanoivat, ettei heillä koskaan anneta puhaltaa uudestaan ja tämä oli nyt ihan outo ja spesiaali tapaus. Poliisit myös totesivat, ettei J näytä ollenkaan juopuneelta tai haise mitenkään päin viinalle. Tiedättekö kun samaan aikaan iski se häpeä, kiukku, ärsytys, ihmetys, ilo, helpotus ja vaikka mitä muita tunteita. Oltiin niin hämillään tapahtuneesta kun vihdoin päästiin jatkamaan, että ajettiin pieleen jo se heti eka risteys. Ja niin, olihan J edellisenä iltana ottanut yhden vajaan lasillisen punkkua ruoan kanssa.

Eka stoppi oli Kolmårdenin eläintarha, paikka minne oon jo pienen ikuisuuden halunnut päästä käymään. Tosin meinasin pyörtyä siinä lippuja ostaessa niihin hintoihin, kun vaikka meillä ei maksettu sisäänpääsystä kun yksi aikuinen ja yksi lapsi ja summa oli lähemmäs 90e. Noh, kerran se kirpasee. Kolmården oli hieno ja siellä olisi helposti kulunut aikaa paljon enemmänkin. Pieni yllätys itselle oli, ettei Kolmårdenissa enää ajeta autoilla safarilla ja sieltä löytyy myös huvipuisto sisältä, kunnon Bamse-maailma. Nähtiin eläimiä tosi hyvin, päästiin seuraamaan delfinaarioon hienoa esitystä, norsu-esitystä, ehdiittin koko perhe käydä vuoristoradassa muutama kierros, sekä vaijerin varassa käydä yläilmoista katselemassa safarin eläimiä leijonista kirahveihin ja hirviin. Bamse-maailma jätettiin ihan vikaks ja koska kello oli jo niin paljon, että paikka oli jo menossa kiinni, ehti poika käydä vain yhdessä laitteessa. Onneksi ehdittiin kuitenkin leikkipaikalla leikkiä ja kiipeillä myös pieni hetki. Kolmården oli ehdottomasti käymisen ja kokemisen arvoinen paikka ja jopa sen hintansa arvoinen. Ja haluan sinne ehdottomasti vielä uudestaankin!

Kolmårdenista ajettiin yöksi Jönköpingiin nukkumaan. Kolmårdenissa ei ehditty, eikä maltettu aikaa käyttää syömiseen, joten nälkä oli aika kova kun perille päästiin Jönköpingiin. Pieni kävelyretki kaupungilla ja ainut mikä oli enää auki oli mäkkäri. Se kelpasi paremmin kuin hyvin, nopeasti ja vaivattomasti vatsat täyteen.

Aamulla käytiin Scandicin täyttävällä ja ihanan monipuolisella aamupalalla syömässä vatsat niin täyteen, että varmasti pärjää pitkälle päivään (just niinkun opetetaan, että harvoin isoja annoksia). Jaloteltiin kaupungilla vielä muutama hetki kierrellen ja katsellen ennen kun oli aika aloittaa ajourakka ja suunnata Tanskan puolelle, missä oli seuraava majapaikka varattuna.

Ihan ilman taukoja ei kuitenkaan tykitetty menemään vaan pysähdyttiin Malmössä jalottelemaan ja kahville. Kaupunki oli kaikille uusi kokemus ja haluttiin nähdä vastasiko paikka niihin ennakkoluuloihin joita meillä molemmilla oli. Löydettiin ihana pieni kahvila ja sen suloinen takapiha missä istuttiin kaikessa rauhassa päiväkahvit. Malmö ei herättänyt suurempaa ihastusta, enemmänkin ne ennakkoluulot piti, ei ehkä enää ikinä uudestaan ja kaiken kruunasi vielä parkkisakko, mikä komeili auton tuulilasilla kun oltiin lähtemässä. Ei vielä tänä päivänäkään tiedetä, mikä siinä paikassa oli vikana, siinä kun kaksi ruutua oli tyhjänä, eikä ainakaan meidän silmiin osunut yhtään kieltoja tai kylttejä koskien näitä paikkoja. Ruotsalaiset. Nyt jännitetään löytääkö Malmön sakottaja meidät täältä kotimaasta ja periikö sakkoaan vielä täältä. Pitäkää tunkkinne, jos multa kysytään!

Hukkaan heitetty tunti

Tiedättekö kun välillä elämästä menee tunteja ihan hukkaan? Välillä niitä tulee hukattua ihan omasta toimesta johonkin todella tyhmään, mutta kun sitä luulee käyttävänsä ajan hyödyksi ja huomaa sen menevän ihan hukkaan niin se harmittaa. Silleen lievästi ilmaistuna.

Pojan 5-vuotis neuvolassa otettiin puheeksi meidän pätkän vilkkaus ja tuo loppumaton uhma. Puhuttiin miten poika ei tottele, vaan haastaa jatkuvasti ja arki on jatkuvaa tappelua ja vääntämistä, keksittyminen on alkanut kärsimään ja tuntuu, ettei poika ole koskaan hiljaa. Neuvolantäti ei osannut mitään siihen sanoa, vaikka ehti vähän sitä levottomuutta nähdä siinä, mutta tarjosi meille mahdollisuutta mennä juttelemaan asiasta psykologin kanssa. Ite en oo koskaan käynyt psykologin luona, joten ajatus tuntui vähän vieraalta, koska siis eihän meidän pojassa mitään vikaa ole (sehän oli heti se eka ajatus). Päätettiin kuitenkin kokeilla ja neuvolantäti laittoi lähetteen menemään, vaikka huomautti vielä että voi myös käydä niin, ettei psykologi ota meitä edes vastaan kun mitään radikaaleja oireita ole ja poika on kuitenkin vielä niin nuori.

Viime viikolla käytiin siellä psykologin vastaanotolla. Ensinnäkin me käytiin siellä J:n kanssa kahdestaan, siis ilman lasta. Ja se tunti oli niin ajan haaskausta. En tiedä mitä odotin siellä tapahtuvan ja mitä sieltä saavani, vähän jännitti se sinne meno, ihan kun olisi tuomiolla ollut menossa. En kuitenkaan niin tyhmä ollut, että olisin sieltä mitään valmiita vastauksia odottanut, ehkä jotain vinkkejä ja selityksiä enemmänkin. Sain sieltä nipun monisteita ja niitä tusinaoppaita, missä on niitä ympäripyöreitä perusohjeita. En tiedä, että oliko sitten kyse vain tästä kyseisestä psykologista, ettei hän ehkä ollut se sopivin henkilö meidän tapaukseen, vai onko oikeasti taso niin köyhää, eikä ihmiset osaa enää käyttää maalaisjärkeä? Ei saatu käytännössä mistään mitään negatiivista palautetta, pelkästään kehuja. Psykologin mielestä pojassa ei ole mitään vikaa, on vaan vilkas ja uhmakas ja meidän täytyy vaan jaksaa, olla kärsivällisiä ja pitää kuria, jatkaa samoilla millä on tähänkin asti menty. Otettiin puheeksi, että kun ollaan aina yhdessä ja sen vaikutus pojan käytökseen ja uhmaan, psykologilla ei ollut siihen oikein mitään sanottavaa, koska ei ollut kokemusta vastaavasta. Totesi, että varmasti vaikuttaa käytökseen. No aijaa, kiitos tiedosta! Tarjosi vastaukseksi pojan laittamista päiväkotiin. Kysyttiin, että millä todennäköisyydellä poika saisi päiväkotipaikkaa kun molemmat vanhemmat on kotona ja vuoden päästä alkaa kuitenkin eskari. Totesi, että niin joo, ei se ehkä ihan toimisi. Ainut mistä psykologi oli huolissaan, niin kysyi jatkuvasti että satuttaako poika itseään usein tai onko vaaraksi muille, ja koska vastaus molempiin oli ei, niin ei sitten mitään. Pyydettiin vinkkejä siihen miten jaksaisi paremmin ilman, että oma hermo menisi niin nopeasti, niin saatiin vaan kehotus yrittää jaksaa olla kärsivällinen. Daah. Jos oltaisiin vielä huolissaan pojan käytöksestä niin voitaisiin hakeutua ryhmätapaamisiin, missä samassa tilanteessa olevat vanhemmat kokoontuu, jakaa kokemuksiaan ja mistä saa kotitehtäviä aina tehtäväksi, tosin niissä ryhmissä ei välttämättä olisi muita vanhempia samasta tilasta kun meillä on, eli että ollaan yhdessä jatkuvasti. Ei koettu nyt tarvetta tähän.

No, enää ei kai ole sitä epäilystä siitä, että onko jokin vialla, poika kuulemma meidän kertomuksen mukaan kuulostaa ehkä vähän vanhemmalta kuin mitä oikeasti on, käytös on enemmänkin sellaisen 6-vuotiaan esimurkkuilua, mikä sekin on jokseenkin selitettävissä sillä kun poika on niin paljon aikuisten seurassa. Poika on silti vieläkin ihan yhtä vilkas ja uhmakas, sekä suu käy taukoamatta, eikä meillä ole yhtään sen enempää uusia keinoja pidentää omaa hermoa ja jaksamista. Siinä vaiheessa kun psykologi kysyi, että oliko tästä meidän reilun tunnin kestäneestä keskustelusta mitään hyötyä niin en oikeasti tiennyt että itkeäkö vai nauraa. Mutta enää en ollut yhtään huolissani pojasta, tai meidän taidoista kasvattaa poikaa, enemmän olin huolissani tästä psykologista ja hänen pätevyydestään työhönsä. Mun uskoni ja luottoni psykologeihihn horjui tästä ihan todella paljon.

P.S. Eikä nyt saa käsittää väärin, että poika olisi mitenkään läpeensä ilkeä ja mahdoton, vaan löytyy pojasta myös iso kasa niitä ihania puolia ja hetkittäin myös niitä ihan oikeita käytöstapoja! Niin raivostuttava vaikka niin rakas <3