Elastinen feat.

Elastinen feat. -konsertti osui enemmän kuin sopivasti just hyvään väliin, nimittäin hautajaisten jälkeen heti seuraavalle päivälle. Tuli tosi hyvään väliin pieni tauko pojan kanssa erillään ja itselle tuollainen eräänlainen irtiotto perusarjesta. Toisinaan tekee todella hyvää pieni ero pojan kanssa, tollanen pojan yökyläily mummin ja vaarin luona on välillä todella tärkeä oman mielenterveyden ja hyvinvoinin kannalta.

Sen lisäksi, että keikka tarjosi pienen eronhetken lapsesta, se tarjosi pienen irtaantumisen ja tuulettumisen hetken. Oli ihan mahtava kun sai parisen tuntia vaan olla, nauttia loistavasta musasta, tanssia ja taputtaa, nollata kaikki ajatukset, aivan ihanaa. Keikkaa ei itsessään tarvitse varmaan lähteä tässä ylistämään, sehän oli nimittäin tosi hieno ja meno ihan mahtava, eikai sitä mitään muuta voi edes odottaa kun noin upeat artistit kyseessä. Sen verran hyvä meno oli ja kuuma tunnelma, että paita oli aivan hiestä märkä, samoin hiukset, olkapäät ja käsivarret aivan hapoilla ja kämmenet aivan rikki kaikesta siitä taputtamisesta. Ehdottomasti kaiken sen arvoista.

Keikan jälkeen meillä olisi ollut mahdollisuudet lähteä minne vain jatkaamaan iltaa. Elastinen mainosti myös keikan aikana jatkoista ja kyseli, ketkä kaikki lähtee. Ihan oikeasti, hetken kävi mielessä, että pitäiskö lähteä, sehän vois olla tosi siistiä. Toisaalta, olishan se ollut ihan liian villiä ja hurjaa, joten sen sijaan ajettiin turvallisesti mäkkärin kautta kotiin, sohvalle katsomaan jotain hömppää pitkälle aamuyöhön. En voi kieltää, ihan parasta.

The funerals

Melko pian pojan synttäreiden jälkeen ajatukset piti siirtää jo seuraavaan viikonloppuun ja edessä oleviin hautajaisiin. Itselle oli jotenkin ihan päivänselvä asia, että poika osallistuu hautajaisiin, kertaakaan ei käynyt edes mielessä viedä poikaa siksi aikaa hoitoon. Jossain vaiheessa viikkoa iski jonkinlainen ahdistus, että kuinka poika jaksaa olla hautajaisissa nätisti ja istua kirkossa kauniisti. Tein ehkä sen yhden pahimmista ja toisaalta koomisimmista virheistä ja googletin asiaa, eksyin useille keskustelupalstoille aiheesta. En niinkään löytänyt vinkkejä siihen, miten saada lapsi käyttäytymään kiltisti ja rauhallisesti hautajaisissa, mutta löysin paljon voimakkaita mielipiteitä ja kertomuksia puolesta ja vastaan kuuluvatko lapset hautajaisiin. Sillon, ihan rehellisesti, vasta ensimmäisen kerran kävi mielessä, että niin joo, voisihan pojan laittaa hoitoon siksi aikaa, ja sillä samalla sekunnilla se ajatus myös katosi. Jossain toisessa tilanteessa olisin ehkä voinut harkitakin pojan hoitoon laittamista hautajaisten ajaksi mutta en missään nimessä nyt. Suurin osa hautajaisiin osallistuneista oli pojalle tuttuja, sekä ukkini, kenen hautajaisissa oltiin, oli pojalle tuttu, ei kovin läheinen mutta tuttu.

Keskustelupalstoilla monesti tuotiin esille, ettei hautajaiset ole lasten paikka, koska sieltä voi jäädä painajaisia ja pelkoja, sekä kuolema on liian vaikea asia lapsen ymmärtää. Totta, voihan se näinkin olla ja toisille aiheuttaa suuria järkytyksiä mutta meillä ainakin tilanne on käsitelty niin, että asioista on puhuttu. Pojan kanssa on puhuttu kuolemasta, siitä on puhuttu jo vuosia sitten, samoin haudoista ja hautajaisista. Pojalle nämä olivat jo kolmannet hautajaiset, sekä poika on ollut monia kertoja mukana kun on käyty haudoille viemässä kukkia tai kynttilöitä. Poika on oppinut jo ymmärtämään, että kuolema kuuluu elämään, eikä sitä tarvitse suoranaisesti mitenkään pelätä, vaikka se aiheuttaakin surua ja pahaa mieltä. Poika on esittänyt kuolemaan ja hautajaisiin liittyen paljon kysymyksiä ja niihin on pyritty vastaamaan mahdollisimman rehellisesti mutta myös niin, ettei niistä jää paha mieli tai mitään kummituksia ajatuksiin seikkailemaan. Mielestäni kuoleman ja hautajaisten ei siis tarvitse olla mitään mörköjä lapsille, joista suojella ja piilotella, vaan ne ovat osa todellista elämää. Eihän ne ole meille aikuisillekaan mitenkään mukavia ja helppoja asioita mutta jossain vaiheessa niitä on vaan kohdattava. Jotenkin omaan ajatusmaailmaani kohtaan oli (ilkeästi sanottuna) vähän koominen, kun jostain keskustelusta luin, että lasta pitäisi pystyä säästämään ikäviltä asioilta ja surulta mahdollisimman paljon, koska aikuisena sitä joutuu kuitenkin kohtaamaan niin paljon. Onko se oikeasti realistista? Onko se oikein lasta kohtaan? Onko oikein pyrkiä antamaan lapselle vääristynyt kuva elämästä, uskotella, että se on yhtä hymyä ja hyvää oloa? Vai olisiko reilumpaa lasta kohtaa opettaa, tietysti aina ikään ja kehitykseen sopivalla tavalla, että välillä elämä on surua, menetystä, pahaaoloa ja kyyneleitä, ja näin ollen opettaa keinoja selvitä näistä? Tämä siis vain mun mielipide.

Meillä tosiaan on pojan kanssa puhuttu näistä asioista, ja tietysti nyt hautajaisten lähettyvillä hiukan enemmän. Samoin meillä on myös itketty pojan nähden, ihan niinkuin on naurettukin. Hautajaisissa poika näki useiden hänelle rakkaiden ja läheisten itkevän, ja sanoikin että se tuntui pahalta kun näki mummin ja vaarin itkevän. Käytiin läpi miksi mummi ja vaari itki, miksi äiti itki, miksi tuntui pahalta ja huomattiin, että se paha olo on myös helpottanut. Ei siis ollut paha asia, että läheiset itki pahaa oloa pois, päinvastoin se helpotti, vaikka sillä hetkellä saattoi näyttää ja tuntua pahalta.

Ruokapöydässä istuin papin vieressä ja kerroin hänelle tästä viime hetken pelostani miten meidän uhmakas jaksaisi pysyä hiljaa ja paikoillaan hautajaisissa, ja näistä kesksutelupalstojen tarinoista. Ensin hän kehui, miten upeasti poika oli koko siunaustilaisuuden ajan, todella mallikkaasti, mistä ylpenä voin olla täysin samaaa mieltä. Olisin voinut halia ja pussata pojan puhki ja revetä ylpeydestä, poika nimittäin hoiti tuon tilaisuuden todella mallikkaasti ja käyttäytyi uskomattoman hienosti. Jotain ehkä kertoo se, että kirkossa en joutunut kertaakaan huomauttamaan pojalle vaikka tilaisuus kesti noin puolisen tuntia. Pappi myös muistutti, että tässä täytyy myös muistaa, että lapset ovat silti lapsia, vaikka oltaisiin hautajaisissa, eikä heiltä voi odottaa täydellistä käytöstä, vaan pitää myös tietyissä rajoissa ymmärtää lapsen tylsistyminen ja levottomuus, kunhan lapsi ei häiritse muiden olemista ja loukkaa heidän suruaan. Pappi oli myös tyytyväinen, että oltiin otettu poika mukaan hautajaisiin ja oli kanssani samaa mieltä asioista. Kuolema ja hautajaiset, vaikka ovatkin todella ikäviä ja vaikeita asioita, ovat osa elämää. Ei missään nimessä mitenkään miellyttävä osa mutta silti ovat osa elämää, eikä niistä kannata tehdä lapselle mörköjä. Lasta kun ei voi loputtomiin suojella surulta, menetyksiltä ja pahalta mieleltä, vaan mielummin pyrkiä opettamaan jo mahdollisimman aikaisin parhaat keinot selvitä niistä eteenpäin.

Loppuun vielä pieni huomautus pojan asusta ja lähinnä tuosta kaulakorusta. Poika sai ukiltani ristiäislahjaksi kultaisen suomileijona-kaulakorun. Koru puettiin hautajaisiin ensimmäistä kertaa pojan kaulaan, samalla kun käytiin jättämässä ukilleni viimeiset hyvästit. Toisen kerran poika puki korun kaulaan kun käytiin laskemaasa ukin uurna maahan ja sen jälkeen koru on laitettu takaisin sen oman rasiaan. Nyt taistelen sydämessäni sen asian kanssa, että saako poika vielä käyttää tuota korua vai onko se enää vain rakas, kallisarvoinen muisto siinä rasiassa.

Happea keskittymiseen

Tykkään, että joka päivä pitäis päästä vähän ulos haukkaamaan happea ja varsinkin pojan päästä purkamaan energiaa. Joskus oli ajatus, että harrastuspäivinä olis hyvä säästellä voimia sinne harrastukseen, että voimat sitten varmasti riittää mutta nyt on ajatus vähän muuttunut. Nyt ennen harrastuksia mielummin otetaan pieni energian purkaminen ja kun pahimmista höyryistä on päästy eroon niin keskittyminen paranee kummasti, eikä homma mene ihan sähläämiseksi. Ja uskokaa, tätä on nyt testailtu useina viikkoina, varsinkin keskiviikkoisin eli uintipäivisin ja on ollut ilo huomata niitä muutoksia ja eroja sitten käytöksessä siellä altaassa.

Se ero käytöksessä ja keskittymisessä voi olla aivan valtava, onko ennen uintia vain rentoiltu päivä kotona ja leikitty rauhassa vai onko käyty vähän haukkaamassa happea, juoksemassa ja hyppimässä ulkona. Meidän pojan kohdalla toimii huomattavasti paremmin, että koko päivä mennään ja tehdään, kun vaan kotona löysäiltäisiin ja säästeltäisi voimia, sillon sähläystä ja turhaa esiintymistä on ihan liikaa. Ja oikeasti, jos päivä on löysäilty niin kyllä se sama löysäily jatkuu myös vielä siellä altaassa, se vetelä-moodi jää päälle, eikä oikein jaksa mitään.

Muutama viikko sitten käytiin taas Munkan rannassa ennen uintia. Se on jotenkin niin kiva ja helppo paikka käydä ulkoilemassa ennen uimakoulua, kun on ihan siinä meidän uintipaikan vieressä. Poika uskaltautui vieläkin jäälle juoksemaan, kun näki siellä muitakin olevan ja hyvin tuntui kestävän, vaikka toinen oikein yrittämällä yritti saada jäätä rikki hyppimällä ja kepillä hakkaamalla. Mutta oikeasti tuo muutaman hetken pyörähdys ja juoksentelu tuolla rannalla auttoi kummasti siihen ohjeiden kuunteluun altaan reunalla ja jaksamiseen altaassa. Se on ihan parasta. Oon aina ihan onnessani, kun poika saa karsittua sen turhan sähläämisen pois ja pääsee kunnolla näyttämään taitojaan ja osaamistaan, sillä se liian usein jää sinne esiintymisen ja sähläyksen taakse piiloon.

Kerhon kuulumisia syksyltä

Pojan kerhosta ei tullut kirjoiteltua koko syksyn aikana sen enempää kuin siitä kerhonvaihdosta heti alkusyksystä. Syksy meni kerhossa melko vaihtelevasti, paljon oli hyvää ja uutta, mutta sitten on myös se mutta. Syksyn aikan punnittiinkin, että kumpi painaa vaakakupissa enemmän, ne kaikki hyvät uudet jutut vai se mutta. Välillä mietittiin ihan tosissaan myös kerhon lopettamista tai vanhaan kerhoon palaamista. Se mutta oli nimittäin kiusaaminen. Poikaa kiusattiin kerhossa.

Kerhossa on poikia meidän pojan lisäksi vain kaksi, veljekset. Pojalle on luonnollisesti vähän vaikea ymmärtää veljesten välejä, sitä sidosta ja toisaalta myös sitä veljesten välistä vääntöä ja tappelua. Sen lisäksi, että syksyn aikana meidän poikaa on jätetty leikeistä ulkopuolelle, on juostu karkuun ja lyöty, useaan kertaan lyöty. Kiusaaminen on pääsääntöisesti ollut poikien osalta ja pojat on saanut myös kerhon vanhimpia tyttöjä tähän mukaan. Meidän poika kun on niin leikkiseurankipeä, niin toinen ei osaa kiusaamisenkaan jälkeen vetäytyä kiusaajien seurasta ja koska muuten leikkiseuraksi jäisi vain paljon nuoremmat tytöt, niin mielummin kiusaajien kanssa kun nuorempien tyttöjen kanssa.

Eikä tietenkään tilanne ole niin mustavalkoinen, että ne muut ovat vain kiusaajia ja meidän poika vain se viaton uhri. Syksyn aikana yhden sijaisen kanssa, joka myös tästä kiusaamisesta huomautti, juteltiin, ettei pojan tilannetta helpota se, kun siirtyi tähän ryhmään kesken kauden ja on luonteeltaan vielä niin sosiaalinen, seurankipeä, voimakastahtoinen ja vilkas. Silti jotenkin näiden ongelmien ja kiusaamisen taustalla tuntuu olevan se, kun nämä veljekset ovat jehovia. Asia ei sinänsä itsessään ongelma ole mutta erilaiset elämänkatsomukset ja säännöt tuntuvat aiheuttavan jonkin verran hankaluuksia.

Meillä ei olla kotona puhuttu pojalle vielä uskonnosta, vielä ennen tätä joulua. Yhtenä iltana ruokapöydän ääressä poika kysyi kun ohimennen, että mikä on se iso kirja mistä pojat kerhossa puhuvat ja se mies? Silloin myös havahduttiin siihen, että kerhon pojat tosiaan ovat jehovia ja ovat puhuneet kerhossa tästä omasta uskostaan ja elämänkatsomuksestaan paljon, hyvin paljon. Käytiin pojan kanssa melko kevyesti läpi mitä meidän uskontoa on, mihin siinä uskotaan ja mitä se opettaa. Päätettiin myös yhdessä, että kun koulussa opetetaan uskontoa enemmän niin poika saa silloin itse päättää uskooko ja mihin uskoo, sen aika ei ole näin nuorena. Tosin kerhon pojille tämä päätös on tehty ja he elävän hyvin voimakkaasti sen mukana. Sen lisäksi, että pojat ovat kerhossa puhuneet uskonnostaan, eivät he esimerkiksi saa juhlia syntymäpäiviä tai joulua, eivätkä he saa leikkiä taistelua tai sotaleikkeijä, joista taas meidän poika niin kovasti tykkäisi. Pojan on vaikea ymmärtää sitä, kun toiset pojat eivät juhli joulua, eivätkä syntymäpäivä tai eivät saa leikkiä taistelua, vaikka hän haluaisi leikkiä taistelua mielikuvituskavereita vastaan, eikä toisia vastaan. Välillä poika saa taisteluleikkiinsä veljeksistä nuoremman ja villimmän mukaan, jolloin jossain vaiheessa isoveli hermostuu ja lopulta lyö meidän poikaa. Kaava on toistunut syksyn aikana useamman kerran.

Mitä lyömiseen tulee, niin meillä on ollut ehdoton ei. Toisia ei lyödä, potkita, tönitä tai mitenkään fyysisesti vahingoiteta. Samoin kun kiusaamisen kanssa, niin ehdoton ei. Kaikki otetaan mukaan leikkeihin, eikä ketään saa jättää ulkopuolelle, nimitellä tai muuta vastaavaa. Kerhon täti kehui meidän poikaa syksyn aikana monta kertaa, ettei tämä ollut lyönyt takaisin vaikka häntä oltiin lyöty. Jossain vaiheessa alkoi meillä kuitenkin jo hermo kiristää tämä asian kanssa ja mitta tulla täyteen, sanottiin pojalle, että jos vielä sama poika häntä lyö niin saa lyödä takaisin, koska puheet eivät olleet tähän tehonneet. Kerran sitten kerhotäti halusi jutella kerhopäivän jälkeen ja juttu alkoi tuttuun tapaan, että pojilla tuli pientä kärhämää ja meidän poikaa lyötiin. Tällä kertaa poika oli pitkään miettinyt, selkeästi punninut asiaa ja pitkän harkinnan jälkeen motannut takaisin, suoraan nenään. Lyönti oli yllättänyt kaikki ja tämä ns. lyöjä oli poistunut saman tien paikalta itkien ja huutaen. Se ei tainnutkaan tuntua kivalta kun lyödään, oli kuulemma sattunut. Kun tilanne oli hetken päästä rauhouittunut, itku loppunut, oli meidän poika mennyt tämän toisen luokse "Anteeksi, että löin sua takaisin. Mulle on sanottu, että saan jatkossa lyödä takaisin jos vielä lyöt mua!". Pojat sai keskenään selvitettyä välinsä siinä anteeksipyynnöillä mutta sitten olit tullut tämän toisen pojan pikkuveli meidän pojalle "Jehova ei koskaan löisi takaisin". Tämä siis kaikki on kerhotädiltä ja pojalta kuultua, eikä itse tietysti olla oltu paikalla näkemässä. Kerhotätikin sanoi, ettei ollut halunnut mennä tilanteessa väliin vaan oli halunnut siitä sivusta seurata, että mihin tilanne johtaa. Sanoi vielä, että oli pojasta melkein nähnyt sen miten oli mielessää punninut sitä lyöntiä, kun oli välillä puristanut käden nyrkkiiä ja sitten taas laskenut käden ja taas puristanut käden nyrkkiin ennen kun oli sitten lopulta lyönyt. Eikä poikaa ollut tarvinnut ohjata selvittämään tilannetta, vaan hän oli mennyt itse.

En tiedä, miten hyväksyttyä se on, mutta oon ylpeä pojasta. Poika ei enää jäänyt vain ottavaksi osapuoleksi, vaan puolusti itseään ja silti osasi pyytää sitä anteeksi, koska tiesi, että lyöminen on väärin. Pojalle on nyt myös painotettu hyvn tarkkaan, että hän ei tule koskaan olemaan se joka lyö ensimmäisenä, ei koskaan. Myös tämän jälkeen sain kuulla, että poikien äiti oli kerhossa aikaisemmin jo puhunut siitä, miten tämä isoveli turvautuu helposti nyrkkien käyttöön. Siis mitäh? Poika ei saa juhlia syntymäpäiviä tai taistella mielikuvitusolentoja vastaan kepeillä mutta on ihan ok, että lyö muita ja vanhemmat tiedostavat tämän. Samainen poika ei myöskään osaa pyytää anteeksi, ainakaan sen perusteella mitä olen kuullut, anteeksipyynnöt lyönneistä ja muusta kiusaamisesta ovat jääneet melko harvaan.

Saako tekstistä nyt selvää sen verran että se pieni ristiriita tulee tässä esille? Ja vielä tuo pikkuveljen kommentti, se sai viimeistään veren kiehumaan. Jehova ei löisi takaisin, ei niin se lyö aina ensimmäisenä ja jatkuvasti. Kerhosta ja poikein älyttömyyksistä olisi muitakin juttuja vielä kerrottavaksi, mutta ehkä en nyt tähän enempää jatka. Koska pojathan on vaan poikia.

Veljekset jäi kerhosta lomalle heti kun joulunaika alkoi eli poika on ollut kerhossa pelkästään tyttöjen kanssa koko joulukuun ajan. Kuukausi on mennyt ilman tappeluita, ilman suurempaa riehumista. Joulukuu meni kerhossa rauhassa ja nätisti leikkiessä, sovussa ja keskittyen. Ei lyömistä, ei riehumista, ei kiusaamista, ei syrjimistä. Kerhotätikin kehui, miten poika on kuin eri poika, kaikki ylimääräinen riehuminen ja sählääminen on jäänyt ja tilalle on tullut keskittyvä, myös rauhoittuva poika, joka osaa leikkiä todella hienosti myös tyttöjen kanssa, niiden nuorimpienkin tyttöjen kanssa. Pojan empaattisuus, kiltteys ja huolehtivaisuus tulee myös heti esille kun tämä on pelkästään tyttöjen kanssa. Ihan eri poika kun sillon kun ympärillä on muita poikia. Melkein siis harmittaa, että pojat palaavat taas kerhoon joululoman jälkeen tammikuun alusta. Kuulin myös kerhotädiltä, että muut vanhemmat ovat myös puuttuneet tähän veljesten uskonnostaan puhumiseen, että se on nyt loputtava. Se on ainakin nostanut meidän pojan kiinnostusta uskontoa kohtaan ja saanut aikaan suuria pohdintoja. Poikahan oli kerhossa myös väitellyt nimittäin veljesten kanssa uskonnoista. Väittely oli kuulemma kuulostanut ihan aikuisten väittelyltä ja oli ollut oikein viihdyttävää ja asteen huvittavaa seurattavaa. Kaikkien uskontokeskusteluiden jälkeen myös poika oli kerhossa kerran ohjaajalle tiuskaissut, kun tämä on komentanut poikaa "Sinä et täällä komenna, Jumala määrää säännöt, et sinä." Että näin.

Siinä tuli nyt jonkunverran niitä syksyn ikävämpiä puolia kerhosta mutta siellä on ollut myös paljon hyvää. Siitä iso kiitos kuuluu kerhon todella herttaisella ja ammattitaitoiselle ohjaajalle. Meillä on kerhotädin kanssa lähes joka kerhopäivä ollut enemmän ja vähemmän pitkät jutustelut päivän puuhista, hyvistä ja huonoista hetkistä, siitä miten ongelmia ja riitoja on selvitetty ja niin edelleen, on kiva tietää mitä kerhossa tapahtuu. Tässä kerhossa on selkeästi enemmän ohjattua toimintaa kun mitä edellisessä oli ja tykkään siitä, niin tykkää myös lapsikin. Ulkona leikitään yhdessä koko porukalla leikkejä ja pelataan yhdessä, tehdään retkiä lähimetsään ja ollaan ulkona just niin kauan kun lapset haluavat. Kerhossa leivottiin joulupipareita yhdessä ja lapset sai tietysti syödä myös omat piparinsa, ehkä se paras hetki. Sen lisäksi kerhossa on harjoiteltu rauhoittumista satuja kuunnellen, tehty teatteria, harjoiteltu tunnistamaan omia tunteita, tunnusteltu erilaisia asioita ja sitten vielä leikitty, pelattu, askarreltu, piirretty, luotu tarinoita, leikitty taikahiekalla ja vaikka mitä muuta kivaa. Kerhossa on siis tehty nyt tämän syksyn aikana jo paljon enemmän asioita mitä vanhassa kerhossa tehtiin viimeisen vuoden aikana. Ja vaikka täällä ei kerhovihkoa ole, niin silti päivänkuulumiset kerhosta välittyy myös vanhemmille.

Ja ainakin vielä nämä kerhon positiiviset asiat vie voiton siinä, että poika jatkaa kerhossa myös keväällä. Niin ja kuvat on kerhon pikkujouluista ennen joululoman alkua.

Korkeasaari ja asiakaspalvelu

Mua on alkanut jo itseäkin ahdistamaan miten isolla viiveellä saan näitä postauksia tehtyä nykyään, ehkä vähän noloa mutta näillä mennään. Siis suunnittelen aina mielessäni miten kivoja postauksia voisin tehdä millon mistäkin aiheesta, kuvia on vaikka kuinka paljon mutta sitten se toteutus aina vähän ontuu, eikä aina jaksa kaivaa läppäriä syliin tai löydy aikaa sille.

Huomaan aina välillä itsessäni sellaisen pienen mielensäpahoittajan ja tässä loppukesän ja alkusyksyn aikana mielensäpahoittaja on noussut pintaan kun ollaan väännetty Korkeasaaren kanssa. Juttu ei ollut mikään iso mutta sitten siitä tuli jo ihan periaatekysymys, varsinkin sen saadun asiakaspalvelun jälkeen. En nyt lähde tähän sitä koko juttua avaamaan, mutta kyse oli vuosilipuista ja Korkeasaaren kesäkampanjasta, missä mainostettiin, että jos ostaa vuosilipun 31.8. mennessä niin vuosilippu on voimassa vuoden 2016 loppuun. Meidän vuosiliput on ostettu ja aktivoitu huhtikuussa eli hyvissä ajoin ennen tota elokuun vikaa päivää. Kysyttiin sähköpostilla, että voihan nämä meidänkin liput päivittää niin, että on voimassa vuoden 2016 loppuun, kun on kerran ostettu hyvissä ajoin ennen tota vikaa päivämäärää. Saatiin pitkän odottelut jälkeen vastaus, että ei onnistu. Yritettiin vielä kysyä, että miksi ei koska monessa kohtaa Korkeasaaren sivuilla (ja Facebookissa) mainostettiin vain, että "Kun ostat ja aktivoit vuosilipun Korkeasaaren lipunmyynnissä 31.8.2015 mennessä, vuosilippu on voimassa vuoden 2016 loppuun. Lisäksi saat kampanjaetuna Korkeasaaren opaskirjan." (Tämä on suora lainaus Korkeasaaren nettisivuilta 9.9.2015), jolloin ei mainita, että aikaisemmin ostettuihin lippuihin tämä ei käy. Vastaukseksi saatiin vain, että kesäkampanjan aikana ostetut vuosiliput ovat tässä kampanjassa ja ovat vuoden 2016 loppuun voimassa. Huomautettiin, että näitä ehtoja ei sivuilta löytynyt, niin vedottiin että ne on löytynyt kampanjan sivuilta, mitkä oli poistettu heti kampanjan päätyttyä. Korkeasaari ei tästä joustanut, vaan heille oli tärkeämpää pitää kiinni näistä heidän kampanjan säännöistä, joita ei siis kaikissa mainoksissa mainittu. Olin aina kuvitellut, että Korkeasaari on niitä paikkoja, joille tyytyväiset asiakkaat ovat tärkeämpiä kuin sääntöjen pilkullinen noudattaminen. Hyvityksenä pahasta mielestä olisivat kuitenkin voineet joustaa ja tarjota tuota opaskirjaa tai valinnaisesti jonkun Korkeasaari DVD:n. Sehän onkin sama asia ja on ihan verrattavissa.

Mutta saadun asiakaspalvelun perusteella me päätettiin, että käytetään nyt nuo meidän vuosiliput loppuun, eli ensi vuoden huhtikuulle ja sen jälkeen ei lippuja Korkeasaareen enää osteta. Ainakin se seuraava vuosi pysytään poissa, eikä lippuja hankita tonne. Kyse ei ollut siitä rahallisesta edusta vaan lopulta kyse oli enää ihan periaatteesta ja siitä asiakasplavelusta. Jos asiaa oltaisiin edes pahoiteltu siinä kun asiasta kyseltiin, voisi nyt tilanne olla eri mutta vastausten perusteella ei asiakaspalvelu paljoa kiinnostanut. Hauskaa sinänsä vielä oli, että kun yritettiin Korkeasaareen soittaa ja puhelimitse asiaa selvittää, niin puhelimeen ei saatu koskaan ketään kuka olisi voinut tähän jotain sanoa, mutta silti langan toisessa päässä henkilö joka ei ollut valtuutettu tekemään näitä päätöksiä oli meidän kanssa samaa mieltä, että nämä meidän liput kävisivät tähän kampanjaan ja voitaisiin päivittää.

Mutta siis näin. Lopputulos harmittaa todella paljon mutta näillä mennään. Postauksen kuvat on tän syksyn kissojen yöstä missä piipahdettiin jälkimmäisenä perjantaina. Vähän sitä fiilistä tuolla kissojen yössä vei se kun meillä oli just kesken Korkeasaaren kanssa tämä sähköpostittelu, eikä lopulta kauaa edes viihdytty tuolla. Pojan temppukoulun takia päästiin vasta seitsemän paikkeilla Korkeasaareen, jolloin tuntui niin monet muutkin sinne saapuvan. Väkeä oli paljon liikkeellä, mikä on tietysti tapahtuman kannalta tosi hieno juttu mutta pienen lapsen ja pyörätuolin kannalta ei niin hyvä juttu, sillä liikkuminen ja näkeminen hankaloituu huomattavasti. Kissalaaksossa oli koko ajan niin paljon tungosta, ettei päästy oikeestaan mitään näkemään, niin lähdettiin jo parin tunnin pyörähdyksen jälkeen pois. Naureskeltiin, että mentiin kissojen yöhön ja nähtiin lähinnä vain karhu, joka sekin oli työntänyt päänsä piiloon. Ymmärrän karhun fiilikset täysin. Katoin muuten vuoden takaista postausta kissojen yöstä ja huvituin kun huomasin, että silloinkin olin liikkeellä mielensäpahoittajana.

Pahin kaikista on epävarmuus

Se fiilis kun toinen jää sairaalaan ja itse lähtee pois on paska. Vuosien saatossa siihen olisi kai voinut tottua ja niin tuntuu monet ajattelevan, mutta voin kertoa, ei siihen totu. Vaikka kyse ei ole ollut mistään hengenhädästä, enkä ole itkenyt silmiä päästäni, niin ei se silti hyvältä tunnu. Varsinkin kun se tulee noin yllättäen, eikä suunnitellusti (tällä tarkoitan esim. suunniteltuja leikkauksia). Se huoli ja ahdistus on koko ajan läsnä, vaikka miten sen tiedostaa, että sairaalassa ollaan toipumassa ja paranemassa, siellä hoidetaan ja pidetään huolta.

Monet tosiaan tuntuu ajattelevan, ettei tollainen sairaalassakäynti tunnu missään, kun onhan niitä ennenkin ollut. Eihän nyt pari yötä ole paha, eikä edelleenkään ole mikään hengenhätä. Ei niihin totu, ne on vaan jotain minkä kanssa on elettävä. On huomattavasti kivuttomampaa jos asiaan pystyy suhtautumaan täysin rationaalisesti ja unohtaa ne omat tunteet täysin, mutta itse en tähän ainakaan puhtaasti pysty, ei se epävarmuus ja huoli sieltä katoa vaikka miten järjellä yrittäisi selittää. Vaikka nyttenkin kun J oli sairaalassa saatettiin facebookkiin päivittää jotain hassuja päivityksiä siitä, kun isi joutu sairaalaan ja voi miten se onkaan rankkaa kun joutuu itse nyt keittämään kahvit, niin eihän se todellinen suhtautuminen oikeasti ihan niin kepeeä ole.

Eikä nyt ole kyse pelkästään siitä, että joutuu sairaalaan vaan siitä, että terveyden kanssa on jotain ongelmia, kehossa on jotain vikana, eikä se ole koskaan mikään ihan pikkujuttu. Vielä kun tilanne joudutaan hoitamaan leikkaussalissa ja toipuminen, sekä kuntoutuminen jatkuu pitkään sairaalasta kotiutumisen jälkeen. Nythän on vasta kaksi viikkoa kulunut eli toipuminen ja kuntoutuminen on pahasti vielä kesken. Arki hakee vielä aika paljon sitä omaa rytmiään ja takapakkia, sekä vaikeita päiviä on aina välillä, kuten esimerkiksi tänään, mutta ei edelleenkään mitään mistä ei voisi selvitä.

Tällaisina hetkinä on myös mielenkiintoista seurata miten lähipiiri ja ystävät reagoivat. Näinä hetkinä on kiva nähdä ketkä välittävät ja kysyvät huolissaan onko kaikki ok ja miten selvitään, kun taas monet sellaiset kenestä ehkä toivoisi kuuluvan näinä hetkinä jotain, ei kuulu mitään. Ja vaikka siellä sairaalassa ei hätää olisikaan niin tylsää siellä ainakin on, jolloin ystävien tuki ja seura olisi todella arvokasta ja piristävää. Itse olin melko otettu, kun sen lisäksi, että jokunen kysyi J:n voinnista ja kuulumisista, niin samalla kysyttiin miten me pojan kanssa pärjätään kotona.

Poika lähetti isille sairaalaan hyvänyönpusun unipupun kanssa <3

Pärjättiinhän me, vaikka olihan se ehkä vähän outoa. Arjesta pyrittiin pitämään kiinni ihan normaalisti (niin normaalia kun meidän arki nyt ylipäätään on), käytiin salilla, uimakoulussa, treeneissä ja vain kerran ehdittiin käydä sairaalassa J:n luona. Poika oli reipas, vaikka huoli ja ikävä isiä oli kova. Puhuttiin pojan kanssa paljon, ettei isillä ole sairaalassa mitään hätää vaan isin jalkaa hoidetaan siellä, että isi saa sen kuntoon. Alkuun poika harmitteli, että harmi kun isi ei nyt voi kotona pelata hänen kanssaan mutta jo muutamaa hetkeä myöhemmin poika tokaisi ruokapöydässä, että toivottavasti isistä pidetään huolta ettei isi saa sydänkohtausta ja kuole. Ei oltu kotona kahdestaan ruokapöydän ääressä, vaan mäkkärissä hamppareilla ja kaikki ympärillä kääntyi hämillään katsomaan. Näitä elämän helppoja ja mukavia tilanteita. Poika oli selvästi myös huolissaan äidistä, sillä lupasi valmistaa mulle aamupalan ja keittää aamukahvin, koska tiesi että isi aina hoitaa ne. Poika pelkäsi, että saan pahaa kahvia jos keitän itse. Ja kyllä, koska J joutui sairaalaan, jouduin itse opettelemaan taas kahvin keiton. Ihan alkuun jouduin itseasiassa käydä kaupassa ostamassa valmiiksi jauhettua kahvia, koska meillä oli kaapissa vain kahvia papuina, enkä osaa (enkä opettele) käyttää J:n kahvimyllyä. Sain J:ltä ohjeet oikeista mittasuhteista ja määristä ja tadaa, nyt osaan keittää taas juotavaa kahvia. Maistui itseasiassa aika tosi hyvälle itsekeitetyksi kahviksi.

Se on jännä, vaikka vihaan sitä kun kysytään miten oot jaksanut tai pärjäätkö, niin välillä sitä silti kaipaa. Vastaushan on automaattisesti, että ihan hyvin ja tietysti pärjään, mutta kun ne vaan silti kysyttäisiin. Niin kauan kun epävarmuus pysyy poissa, kaikki on ihan hyvin ja aina me pärjätään, koska muita vaihtoehtoja ei vaan ole. Vai mitä oot mieltä?

Päivän nollaus

Eilen oltiin päivällä pojan kaverin synttäreillä, minä ja poika kahdestaan kun J ei sinne pyörätuolilla pääse. Kysyin pojalta uskaltaisiko jäädä itsekseen juhliin, mutta kun kavereita ei oltu pitkiin aikoihin nähty ja kaikki muut vieraat oli myös ihan tuntemattomia niin ei poika halunnut jäädä itsekseen sinne, jäin siis kahville (kuten myös pyydettiinkin). Ite en oo lähellekään niin sosiaalinen ja puhelias kun poika isänsä kanssa ovat ja niinpä nuo tilanteet missä en tunne käytännössä ketään on ihan kamalia ja vaivaannuttavia. Synttärisankarin vanhemmat on kyllä tuttuja ja yhden aikuisista vieraista olin nähnyt ennenkin mutta muuten kaikki ihan vieraita, mutta ne kaikki muut tunsivat kyllä toisensa. Tiedättekö kun tuntuu, että tuut ihan eri planeetalta kun kaikki muut, ei yhtään samantyylisiä. Muilla juttu luisti tuttavalliseen tyyliin mutta itselle aiheet olivat sellaisia, ettei oikein luontevasti päässyt juttuun mukaan, niinpä päätin antaa vaan olla. Pari tuntia meni varjossa istuskellessa ja kahvia hörppiessä useampi kupillinen. Ihan tuppisuuna en siis kuitenkaan tätä koko aikaa istunut, vaan kyllä jotain pientä juttua aina välillä siinä oli. Poika kuitenkin viihtyi synttäreillä ja tuli kaikkien kanssa toimeen, sehän se tärkeintä on.

Illalla oli polttava tarve päästä vielä liikkeelle ja mentiin koko perheen voimin Munkkaan iltakahville ja nauttimaan aurinkoisesta illasta. Haettiin isot kahvit Cafe Torpanrannasta ja mentiin istuskelemaan siihen viereisille kallioille, missä poika sai samalla juosta ja hyppiä. Pari tuntia meni siinä ilta-auringossa ja kauniissa auringonlaskussa ihan hujauksessa, huomattavasti nopeammin kuin päivällä. Oikein onnistunut päivän nollaus ja niin kaunis auringonlasku. Hurjaa muuten, miten aikaisin aurinko on jo alkanut laskemaan ja ilta viilenemään, kunnon muistutuksia lähestyvästä syksystä.