My first pair of Ray-Bans

Viime laivareissulta sain vihdoin hommattua jo kauan haaveissa olleet Ray-Banin aurinkolasit. Lasit on blogissa jo muutaman kerran näkyneet (Vaatii totutteua ja Rockia, balettia ja jäätelöä) mutta nyt vähän enemmän. Haaveissa oli tuolta laivalta saada turkoosit Converset ja vähän samanvärisillä linsseillä varustetut Ray-Banit, mutta koska aina ne ei mene suunnitelmien mukaan, niinpä hankin sieltä ne punaiset Converset ja persikanväriset Ray-Banit. Oikeastaan ainoa toive laseille oli, että niissä on hopeiset sangat, linssien väri valikoitui ihan vaan sillä mikä miellytti silmää ja tuntui hyvälle.

Kuvat on otettu sillon reilu kuukausi sitten kun tultiin laivalta. Sen jälkeen kun poika oli viety kerhoon, suunnattin J:n kanssa Uunisaaren kallioille chillaamaan ja nauttimaan auringosta sekä hiljaisuudesta. Todella nautinnollista ja teki ihan hyvää pieni rentoutuminen ja akkujen lataaminen risteilyn jälkeen.

Seuraavana päivänä mentiin vielä uudestaan Uunisaareen koko perheen voimin ja saatiin piknikille myös seuraa. Joutsenista. Pois lähtiessä silmiin osui vielä kalliolla sydämen muotoinen pieni vesilammikko. Aika suloista. Nuo käynnit jäikin sitten meidän osalta vikoiksi käynneiksi tuolla Uunisaaressa ennen kun silta poistettiin sieltä.

Varma kevään merkki

...on kun Lintsi aukeaa. Ja jos ei joku tiennyt, niin sehän aukesi nyt viikonloppuna. Mulla oli ajatuksena ja aikaisempien sääennusteiden perusteella, et mennään sunnuntaina Lintsille, mutta se ajatus, eikä ne sääennusteet pitäny niin mentiin lauantaina iltapäivästä pyörähtämään.

Tämän vuoden Lintseilyt startattiin käyntiin pojan kanssa jo legendaarisella Kotkot-junalla. Kuten edellisinä vuosina, niin tänäkin vuonna tehtiin pojan kanssa diili, että Lintsillä voidaan käydä useamminkin kesän aikana mutta vain ne ilmaiset laitteet. Lintsin ranneke on sen verran kovan hintanen ja pituusrajat huomioiden, ei poika kovinkaan moneen laitteeseen pääsisi edes sen rannekkeen kanssa, varsinkaan ilman aikuista, niin Lintsillä käytetään nyt vaan näitä ilmasia laitteita. Tietysti seurasta riippuen kesän aikana voidaan tehdä poikkeus, mutta ehkä mielummin säästetään ne rannekerahat johonkin toiseen huvipuistoon. Tosin saa nähdä jaksaako poika enää kauaa noista ilmaisista laitteista innostua, sen verran kaipaa jo enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Kivaa kuitenkin oli ja mikäpä sen mukavampaa kun nähdä lapsen kasvoilla vilpittömän iloinen ja tyytyväinen hymy. Miniautot oli se missä tälläkin kertaa viihdyttiin eniten, vaikkakin poika muisteli miten paljon kovempaa viime kesänä Pariisissa niillä autoilla pääsi ajamaan ja sai törmäilläkin. Ja tottakai Lntsillä piti myös nauttia ravitseva päivällinen eli makkaraperunat, ihan vakio. Ja aika hyvää, mums!

Vaatii totuttelua

Reilu viikko sitten turhauduin hiusten kuntoon ja menin kysymään kampaajalta aikaa hiukstenleikkaukseen. Jostain syystä latvat vaan kuivui ja hiukset alkoi olemaan tosi huonossa kunnossa, kunnon hampputukka. Normaalisti käyn leikkamassa hiukset kaksi kertaa vuodessa, vähän niinkuin lapsuudessa ennen kevät- ja joulujuhlia. Nyt viime kerrasta ei ehtinyt kulua kuin muutama kuukausi mutta latvojen kunto meni koko ajan vain heikompaan.

Mulla ei hiukset normaalisti mee takkuun ollenkaan ja siitä usein näkeekin millon on aika mennä kampaajalle, kun harja ei enää ui kevyesti hiusten läpi, vaan takkuaa vähän väliä kaksihaaraisiin latvoihin. Kampaajan mielestä hiukset ei kuitenkaan ihan niin huonossa kunnossa olleet miltä ne minusta tuntui, mutta tällä kertaa otettiin vähän reippaammin, että kuivat latvat varmasti saatiin pois. Melkein 15cm lähti pituudesta pois. Meinasi itku tulla.

Ne on niin lyhkäset. Rakastan tätä fiilistä kun hiukset tuntuu hyvälle ja hyväkuntoisille, näyttää terveille mutta turha sitä on kieltää, ettenkö kaipaisi sitä pituutta. Tykkään tästä lyhyemmästä ja kevyemmästä, ja vaikka tiedän, että hiukset kasvaa taas nopeasti, mutta kyllä tää silti tuntuu vaativan totuttelua. Ja tiedän, että kun hiukset taas kasvaa niin kaipaan tätä lyhyempää ja kevyempää tukkaa.

Pit stop

Pojan ekoja sanoja oli "AU-TO" ja sitä hoettiin painottaen vielä sitä viimeistä tavua. Autot on ollu meidän pojalla siis se juttu ja niitä on myös lelulaatikkoon kertynyt enemmän kuin riittävästi, vaikka ei kai niitä koskaan voi olla liikaa jos pojalta kysytään. Pienempänä tosi kova juttu oli kun sai istua vaarin sylissä ja ohjata autoa siinä pihatiellä tai vaikka autotalliin ja pois sieltä, ihan parasta.

Nyt tämä automies pääsi vaihtamaan renkaita, se vasta siistiä olikin. Siinä sivussa kun seurasin, miten poika vaihtoi vaarin kanssa kesärenkaita meidän autoon, ensin vaarin avustuksella ja sitten jo ihan itse, niin pakko myöntää, että vähän myhäilin tyytyväisenä siitä miten loistavaa on että meillä on poikalapsi. Khih.

Reippaampi kuin äiti

Tiedättekö, kun ei ole tottunut aikaisiin aamuherätyksiin, niin ne on aivan tuskaa. Jos päivä lähtisi siitä reippaasti rytinällä käyntiin, niin eihän siinä sitten hätää olisi, mutta meille kun hyökkää remppaajat heti aamusta niin päivä kuluu lähinnä norkoilemalla. Meillä on niin, ettei remppaajia jätetä tänne yksinään vaan halutaan olla kotona, mutta nyt kun remonttia tehdään vähän joka huoneessa, niin liikkumatilaa ei kauheasti ole, eikä tässä nyt siis kovin suuria pysty alkaa tekemään.

Viime viikolla oltiin sovittu, ettei torstaina tultaisi ollenkaan remppaamaan, jotta saataaisiin rauhallinen aamupäivä ennen kun pojalla oli labrat. Elämänsä ekat labrat. No se toive ei toteutunut, vaan silmät ristissä taas herättiin päästämään remppaajat aamulla sisään ja sitten viime tipalla pienellä kiireellä päästiin lähtemään labraan.

Tosiaan, pojan ekat labrat, enkä tiedä kumpi jännitti enemmän poika vai äiti, voisin ehkä veikata, että äiti. En hypi riemusta omistakaan labroista, saati nyt sitten pojan labroista. Ja lievästi piikkikammoinen ja väsynyt äiti ei välttämättä ole se paras tuki mukaan sinne labroihin. Poika istui sylissä ja toisen hoitajan kanssa pidettiin tiukasti kiinni, ettei toinen vaan liikahda. Siinä vaiheessa kun toinen parahti sylissä ja painautui syliin, pää rintaan kiinni nyyhkyttämään, aukesi äidin kyynelhanat. Poika taisi selvitä äitiä paremmin tästä kokemuksesta. Oli melko julma tunne puristaa toista paikalleen, kun toinen yrittää reippaana pidätellä itkua ja huutoa, vaikka hänelle annettiinkin lupa niihin. Niin sydäntä särkevää.

Hölmöähän tässä on se, miten pienestä asiasta siis oli kysymys, vain verikokeet. Onhan poika käynyt jo kertaalleen leikkauspöydällä (mikä luontevasti oli ihan täysin äidin itkujuhlaa) ja mitä kaikkea kauheuksia toiset lapset ja heidän vanhemmat joutuvat kokemaan. Meillä ei siis mistään kauhean vakavasta ole kysymys, tai ei ainakaan pitäisi olla. Toivottavasti. Loppuviikosta pitäisi tulla tulokset ja sitten ihmetellään uudestaan.

Labrojen jälkeen oli sovittu,että mennään jäätelölle ja käytiinkin vetämässä ihan kunnon jäätelö-överit Cafe Torpanrannassa. Ja kyllähän se vähän helpotti, pakko myöntää. Vaikka välillä tuntuu, että poika voisi elää pelkällä jäätelöllä, niin kyllä tuo kolmen suklaapallon annos suklaakastikkeella teki hieman tiukkaa ja lopussa isi joutui jo vähän auttamaan.

Päivän toinen itku meinasi tulla vielä illalla kun yhtäkkiä kuului kamala tömähdys sirpaleiden kolina. Work -valaisin iskeytyi lattiaan. Se oli vahinko, puhdas vahinko, koska remontin takia täällä on aikamoinen kaaos ja tavarat miten sattuu. Itkuilta kuitenkin tällä kertaa säästyttiin ja onneksi valaisin selvisi myös hyökkäyksestä vain särkyneellä polttimolla. Ja sirpaleet tuovat onnea, eikö?

Crazy in love with Converse

Converset on ehdottomasti se mun juttu. Ja niinhän niitä on taas muutamat uudet ilmestyneet meidän eteiseen. Eilen aamulla sähköpostiin tuli Koo Clubin synttäritarjouksia ja heti silmiin osui matalavartisen Converset tarjouksessa. Vielä sopivammin siinä kun poika oli tanssitunnilla, oli itsellä vapaata aikaa ja ihan vieressä Kookenkä. Ja niin kotiutui taas yhdet Converset. Puolustukseksi täytyy sanoa, ettei näitä samanlaisia matalavartisia ennestään ole ja värikin oli itselle aika villi valinta. Väri on itseasiassa itselleni todella outo ja vieras, tähän asti se ei oo yhtään ollut mun juttu, ennenkun nyt. Tän kevään aikana oon ihastunut tuohon väriin. Ja mikä outoa, vois jopa sanoa, että huolestuttavaa, niin myös pinkki on alkanut jo vähän miellyttämään silmää, mietin nimittäin hetken myös pinkkejä Conssejä. Aika villiä. Oon aina (tähän asti) inhonnut pinkkiä ja sen erisävyjä, ei oo ollenkaan ollut mun väri. Lila kuuluu vielä siihen kategoriaan ja kaikki sen sävyt, ei mun väri yhtään.

Edelliset Converset kotiutui vain noin kuukausi aikaisemmin laivareissulta. Naureskeltiinkin, että kun muut rahaa laivalta viinaa ja tupakkaa niin mulla tuntuu useasti sieltä mukaan tarttuvan Converset ja karkkia. Laivalta jo itseasiassa haaveilin saavani nuo mintunväriset Converset korkeavartisina mutta niitä ei sieltä löytynyt, sillon myös vähän aikaa pähkäilin pinkkien kanssa mutta päädyin punaisiin. Aika ihanat ja raikkaat.

Poika mulle totesi tässä, että "Äiti, sulla on aika monet noita kenkiä erivärisinä", niinpä ajattelin ottaa kaikki Converset kaapista ja katsoa monetko niitä nyt sitten on. Ja onhan niitä. Mutta lisää myös mahtuu, uusia värejä. Kengistä hyvin näkee miten toiset on olleet kovemmalla käytöllä kun toiset ja miten osa on selkeästi vanhempia kuin toiset. Mieli tekisi pestä kenkiä mutta en oikein tiedä millaisen pesun niille uskaltaa. Osaako joku vinkata millaista pesua Converset kestää? Kestääkö konepesun?

Little skater boy

Ihan ekaa kertaa skeitin päällä. Pojalla on tollanen söpö Smurffit-skeitti, minkä sai jo parisen vuotta sitten synttärilahjaksi mutta nyt vasta oli aika sille. Skeitti on houkuttanut selkeästi jo pitkään mutta on kuitenkin aristanut liikaa. Pojasta on tullut jotenkin tosi arka toisten asioiden suhteen ettei vaan satuttaisi itseään. Se ei kuitenkaan kaikessa touhuamisessa näy, mutta esimerkiksi just skeittauksen harjoittelussa ja myös pyörällä ajamisessa.

Nyt ekaksi kerraksi skeittilaudan kanssa meni hyvin, vähän jo saatiin kiinni siitä ajatuksesta mitä sen laudan kanssa pitäisi tehdä ja miten olla. Itsehän olen teininä just tasan kerran kokeillut skeittiä, joten ihan hirveän vankkaa taustaa ei tässä ole ja tietotaitoa lähteä opettamaan mutta J taas on nuorena tehnyt enemmänkin tuttavuutta skeitin kanssa, tosin J:n on nyt vaan vähän heikompi lähteä suoranaisesti näyttämään miten sen skeitin kanssa liikutaan.

Kaapista löytyi pojalle jo valmiiksi setti suojuksia, polvet, kyynärpäät ja ranteet/kämmenet, niin ja tietysti myös päähän kypärä. Suojukset toi selkeästi lisää varmuutta pojan menoon ja oli kyllä sinäänsä helpotus, ettei noista suojien käytöstä tarvitse vääntää ja taistella. Tosin tuntuu, että poika saattaa olla jopa vähän turhankin innoissaan noista suojuksista, aina ei tiedä kumpi kiinnostaa enemmän skeitti vai suojukset.

Rockia, balettia ja jäätelöä

Lauantaina oli taas hetki aikaa ihan kahden, ilman lasta, kun mentiin katsomaan Rock The Balletin Romeo ja Julia. Rasta Thomasin ja Adrienne Canternan uran mestariteokseksi kehuttu esitys. Eikä ollenkaan turhaan kehuttu, sillä olihan se aivan ihastuttava. Tanssijat olivat jälleen ihan mahtavia ja saivat sen kaiken näyttämään niin helpolta ja köykäseltä. Aikaisempana kahtena vuotena ollaan käyty katsomassa todella suosittuja Rock The Ballet-esityksiä ja oli kiva päästä nyt näkemään tämä paljon ylistystä saanut teos. Itse esityksessä ei siis mitään moitittavaa, mutta Kulttuuritalo ei ollut ihan toimiva ratkaisu. Edellisinä vuosina on Rock The Ballet esiintynyt Savoy-teatterissa ja siellä pyörätuolin kanssa on oltu ihan eturiveillä reunassa, mistä tietenkin melko moitteeton näkymä. Nyt pt-paikat oli yläkatsomon alarivillä, eli käytännössä samassa tasossa koko alakatsomon kanssa, mikä ei siis noussut porrastetusti. Lava kun oli myös tasainen, niin esiintyjien jalkoja, tai lavantasolla tapahtuneita kohtauksia ei juurikaan nähnyt. Muutenkin jonkun verran joutui kurkkimaan sieltä edessä istuvien päiden takaa. Se oli hiukan harmillista.

Aurinko paistoi esityksen jälkeen vielä niin houkuttelevasti, niin pyörähdettiin käymään vielä Kaivarissa jäätelöllä. Nyt on sitten jäätelökevät avattu omalta osaltani, eka jätskikiskalta ostettu jäätelö ja ulkona syötynä. Vaikka noi Helsingin Jäätelötehtaan jäätelöt on ihan huippuja ja annokset ihan älyttömän isoja, niin hieman saa mielikuvitusta käyttää, että tuosta banaanijäätelöstä sen banaanin tunnistaa. Hyvää se silti oli.

Vähän oli sellanen vuoden vanhemmat -olo, kun kahdestaan ilman lasta karattiin jäätelölle, mutta välillä se tekee ihan hyvää. Ehkä me ehdittään vielä tässä kevään ja kesän aikana pojankin kanssa käydä jäätelölle, ehkä. Tuleekohan edes molemmat käden sormet riittämään niihin kertoihin, hih.