Kevään vika perheaamu

Kevään vika perheaamu oli Vantaan SuperParkissa pari viikkoa sitten ja niinku aikaisemmin kirjoitin, niin sinnehän piti päästä ja sinne myös mentiin. Aamulla oltiin paikalla heti avaamisen jälkeen ja ensimmäistä kertaan ovella vastaan tuli kunnon jono kassalle. Alkoi ahistaa samantien, paikka oli aika täynnä.

Pojalla oli kaveri mukana, hänen omien sanojensa mukaan, hänen paras kaveri, vanha kerhokaveri. Pojat ei kauhean usein toisiaan näe, tai sanotaanko melko vaihtelevasti mutta silti aina kun näkevät niin juttu lähtee samantien taas siitä mihin se on edellisellä kerralla jäänyt. Ei mitään merkkiä ujostelusta tai alkukankeudesta, vaan vauhti ja juttu päällä samantien. Poikien ystävyys on muutenkin jotenkin hellyyttävää ja huvittavaa, sillä pojat on osittain melkolailla toistensa vastakohtia, toinen on rauhallinen ja hiljainen, toinen taas todella vilkas ja sosiaalinen. Pojat tuntuvat kuitenkin täydentävän toisiaan just sopivasti, toinen saa vähän vauhtia ja rohkeutta, kun toinen saa vähän rauhallisuutta. Pojat tulee kuitenkin hyvin juttuun ja yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja leikkejä riittää hyvin, sehän on tärkeintä. Eikä varmaan tarvii kertoa kumpi noista edellä kuvatuista on meidän poika.

SuperParkissa pojat ei jaksanu kuitenkaan jatkuvasti mennä yhdessä, kun eri jutut kiinnosti mutta se ei tuntunut menoa haittaavan. Välillä aina vähän omia juttuja ja sitten taas yhdessä jotain. Meidän pojalla se juttu oli ehdottomasti pomppiminen, se on ollut nyt melko pitkään se juttu. Poika olisi viihtynyt vaikka koko aamupäivän trampoliinilla jos jonot ei olisi ollut niin kovat. Toinen juttu oli nyt tuo pallojen heittely. Naurettiinkin, että on se kiva kun lapset saa oikein näin harjoitella ikkunoiden rikkomista palloja heittelemällä.

Kevään vikasta perheaamusta selvittiin hengissä yhdellä irronneella hampaalla, lievästi venähtäneellä niskalla ja lievällä ahdistuksella siitä väen ja äänen paljoudesta. Pojalla tosiaan trampalla irtosi toinen etuhammas alhaalta, mitä oltiin just ennen lähtöä kotona testattu että joko irtoaisi. Vähän oli pollea poika kun tuli näyttämään irronnutta hammastaan, niitä elämän ihania pieniä isoja asioita. Myöhemmin sitten taas vähän säikähdettiin kun pää pääsi retkahtamaan trampoliinilla hyppiessä ikävästi ja niskaan sattui jonkun aikaa. Asiasta kuitenkin onneksi selvittiin ihan vaan säikähdyksellä, eikä niska vaivannut enää myöhemmin.

Ekaa kertaa meidän historiassa perheaamussa oli näin paljon väkeä ja sen myötä melua, mikä hieman ahdisti. Väen paljous on varmasti järjestäjälle pelkkää plussaa mutta puhuttiin kaverin ja J:n kanssa, että jos perheaamut tässä vielä kesää vasten jatkuisi niin en tiedä houkuttaisiko ne enää niin paljoa. Idea SuperParkin kaltaisista paikoista hieman haihtuu jos väkeä on liikaa ja jatkuvasti pitää jonottaa jokapaikkaan. Myös se melun määrä oli hetkittäin sellainen, että tuntuu kun korvat soisi siitä kiljumisesta ja pää räjähtäisi siitä melun määrästä. Mutta silti kaikesta melusta ja tungoksesta huolimatta kivaa oli ja jollain tasolla myös vähän ikävä jää näitä perheaamuja.

Lokakuun vika

...Eli Halloween ja Halloween partyt. Viime vuodesta innostuneina pidettiin siis tänäkin vuonna naamiasbileet.

Tarjoilut hoidettiin tänä vuonna nyyttärityylillä ja se oli oikein toimiva tyyli. Itse tehtiin juhliin viime vuoden tyyliin kissan wc-kakkua, appelsiinituorejuustokakkua, poppareita ja iso kulhollinen mehua. Vieraat toivat juustokakkua, hienoimpia nakkimuumioita ikinä, joilla oli myös silmät, sekä pizzaa, karkkia ja lihapasteijoita. Syötävää siis riitti enemmänkin kuin tarpeeksi.

Tänä vuonna melko monet kutsutut pääsi paikalle ja vilskettä riittikin melkoisesti koko päivän. Ekat vieraat saapui siinä puol kahen aikaan ja viimeiset lähti vähän jälkeen kymmenen, joten pituutta pirskeille tuli ihan kiitettävästi. Pojalle päivä olikin melko rankka, kun toinen vielä ehti odottaa Halloweenin juhlintaa niin pitkään. Välillä vauhti vähän olikin karata käsistä ja sokeriöverit tekivät tehtävänsä.

Vaikka nyt juhlien jälkeen sanoin, että nää on vikat Halloween juhlat, mitkä järjestän niin voisin silti veikata, että eiköhän sitä ensi vuonna taas jotain keksitä.

Pahin kaikista on epävarmuus

Se fiilis kun toinen jää sairaalaan ja itse lähtee pois on paska. Vuosien saatossa siihen olisi kai voinut tottua ja niin tuntuu monet ajattelevan, mutta voin kertoa, ei siihen totu. Vaikka kyse ei ole ollut mistään hengenhädästä, enkä ole itkenyt silmiä päästäni, niin ei se silti hyvältä tunnu. Varsinkin kun se tulee noin yllättäen, eikä suunnitellusti (tällä tarkoitan esim. suunniteltuja leikkauksia). Se huoli ja ahdistus on koko ajan läsnä, vaikka miten sen tiedostaa, että sairaalassa ollaan toipumassa ja paranemassa, siellä hoidetaan ja pidetään huolta.

Monet tosiaan tuntuu ajattelevan, ettei tollainen sairaalassakäynti tunnu missään, kun onhan niitä ennenkin ollut. Eihän nyt pari yötä ole paha, eikä edelleenkään ole mikään hengenhätä. Ei niihin totu, ne on vaan jotain minkä kanssa on elettävä. On huomattavasti kivuttomampaa jos asiaan pystyy suhtautumaan täysin rationaalisesti ja unohtaa ne omat tunteet täysin, mutta itse en tähän ainakaan puhtaasti pysty, ei se epävarmuus ja huoli sieltä katoa vaikka miten järjellä yrittäisi selittää. Vaikka nyttenkin kun J oli sairaalassa saatettiin facebookkiin päivittää jotain hassuja päivityksiä siitä, kun isi joutu sairaalaan ja voi miten se onkaan rankkaa kun joutuu itse nyt keittämään kahvit, niin eihän se todellinen suhtautuminen oikeasti ihan niin kepeeä ole.

Eikä nyt ole kyse pelkästään siitä, että joutuu sairaalaan vaan siitä, että terveyden kanssa on jotain ongelmia, kehossa on jotain vikana, eikä se ole koskaan mikään ihan pikkujuttu. Vielä kun tilanne joudutaan hoitamaan leikkaussalissa ja toipuminen, sekä kuntoutuminen jatkuu pitkään sairaalasta kotiutumisen jälkeen. Nythän on vasta kaksi viikkoa kulunut eli toipuminen ja kuntoutuminen on pahasti vielä kesken. Arki hakee vielä aika paljon sitä omaa rytmiään ja takapakkia, sekä vaikeita päiviä on aina välillä, kuten esimerkiksi tänään, mutta ei edelleenkään mitään mistä ei voisi selvitä.

Tällaisina hetkinä on myös mielenkiintoista seurata miten lähipiiri ja ystävät reagoivat. Näinä hetkinä on kiva nähdä ketkä välittävät ja kysyvät huolissaan onko kaikki ok ja miten selvitään, kun taas monet sellaiset kenestä ehkä toivoisi kuuluvan näinä hetkinä jotain, ei kuulu mitään. Ja vaikka siellä sairaalassa ei hätää olisikaan niin tylsää siellä ainakin on, jolloin ystävien tuki ja seura olisi todella arvokasta ja piristävää. Itse olin melko otettu, kun sen lisäksi, että jokunen kysyi J:n voinnista ja kuulumisista, niin samalla kysyttiin miten me pojan kanssa pärjätään kotona.

Poika lähetti isille sairaalaan hyvänyönpusun unipupun kanssa <3

Pärjättiinhän me, vaikka olihan se ehkä vähän outoa. Arjesta pyrittiin pitämään kiinni ihan normaalisti (niin normaalia kun meidän arki nyt ylipäätään on), käytiin salilla, uimakoulussa, treeneissä ja vain kerran ehdittiin käydä sairaalassa J:n luona. Poika oli reipas, vaikka huoli ja ikävä isiä oli kova. Puhuttiin pojan kanssa paljon, ettei isillä ole sairaalassa mitään hätää vaan isin jalkaa hoidetaan siellä, että isi saa sen kuntoon. Alkuun poika harmitteli, että harmi kun isi ei nyt voi kotona pelata hänen kanssaan mutta jo muutamaa hetkeä myöhemmin poika tokaisi ruokapöydässä, että toivottavasti isistä pidetään huolta ettei isi saa sydänkohtausta ja kuole. Ei oltu kotona kahdestaan ruokapöydän ääressä, vaan mäkkärissä hamppareilla ja kaikki ympärillä kääntyi hämillään katsomaan. Näitä elämän helppoja ja mukavia tilanteita. Poika oli selvästi myös huolissaan äidistä, sillä lupasi valmistaa mulle aamupalan ja keittää aamukahvin, koska tiesi että isi aina hoitaa ne. Poika pelkäsi, että saan pahaa kahvia jos keitän itse. Ja kyllä, koska J joutui sairaalaan, jouduin itse opettelemaan taas kahvin keiton. Ihan alkuun jouduin itseasiassa käydä kaupassa ostamassa valmiiksi jauhettua kahvia, koska meillä oli kaapissa vain kahvia papuina, enkä osaa (enkä opettele) käyttää J:n kahvimyllyä. Sain J:ltä ohjeet oikeista mittasuhteista ja määristä ja tadaa, nyt osaan keittää taas juotavaa kahvia. Maistui itseasiassa aika tosi hyvälle itsekeitetyksi kahviksi.

Se on jännä, vaikka vihaan sitä kun kysytään miten oot jaksanut tai pärjäätkö, niin välillä sitä silti kaipaa. Vastaushan on automaattisesti, että ihan hyvin ja tietysti pärjään, mutta kun ne vaan silti kysyttäisiin. Niin kauan kun epävarmuus pysyy poissa, kaikki on ihan hyvin ja aina me pärjätään, koska muita vaihtoehtoja ei vaan ole. Vai mitä oot mieltä?

Kevätjuhlaa

Meillä alkoi viime viikolla ns. kesäloma, tai ainakin kaikki nuo talven aktiviteetit pojalla loppui tai jäi kesälomalle. Temppukoulu loppui tosin jo huhtikuun lopussa mutta viime viikolla loppui kaikki loput. Tiistaina oli kerhossa kevätjuhla. Saatiin hyvissä ajoin kerhosta ilmoitus tästä kevätjuhlasta, tunnin kevätjuhlasta. Maanantaina vielä kerhotäti muistutti kevätjuhlasta ja miten sinne saa tuoda itse nyyttäreiden tyyliin tarjottavia, mikäli siltä tuntui. En tosin tiedä missä kohtaa se juhla oli mutta tunti siellä oli väkinäistä ja kiusallista ja sitten pikkuhiljaa väen vähentyessä meno rentoutui. On ehkä rumaa sanoa, mutta ankeimmat kevätjuhlat ikinä, enkä niitä haluaisi edes juhliksi kutsua, ennemminkin yhteiset kahvit vanhemmille kerhon päättymisen kunniaksi.

Itsellä on aina ollut jotenkin ajatus, että kevätjuhlissa lapset esiintyy vanhemmille, laulavat ja esittävät jotain. Niin oli aikaisemminkin kevätjuhlissa. Nyt meillä oli todella pienellä porukalla, todella kiusallisia leikkejä kaikki yhdessä. Voin rehellisesti myöntää, että en ollenkaan tykkää näistä yhteisistä leikeistä ja lauluista, ei oo se mun juttu. Jos en väärin tulkinnut muita ympärillä olleita vanhempia ja mummoja niin ei tainnut oikein kukaan innostua ja nauttia tästä. Ei edes ne lapset. No tämän kiusallisen ja vaivaannutaneen leikkituokion jälkeen oli vielä kahvit ja lapsille jäätelöt. Jäätelöt oli tosiaan ainoat mitä lapset sai tänä vuonna. Toissa vuonna sai ruusut ja kortin, missä jokaiselle lapselle oli kirjoitettu oma runo. Viime vuonna sai kansion missä oli kerättynä omat piirrustukset, mitä ei vuoden aikana oltu vielä kotiin annettu, sekä pienet pussukat, missä oli jotain pientä sisällä, kuten kortti ja karkkirasiat.

Kerhon kevätjuhlan paras osuus oli kun lapset sai vielä leikkiä yhdessä ja nauttivat siitä. Meidän pojan lisäksi ensi syksynä ryhmässä ei nimittäin enää monikaan jatka, kaikki pojan parhaat kaverit lähtee pois, päiväkoteihin ja eskariin. Nyt siis viimeiset yhteiset leikit. Pidot parani vielä kun väki väheni entisestään ja poika sai jäädä leikkimään ihan rauhassa kahdestaan parhaan kerhokaverinsa kanssa. Se kevätjuhlat eka tunti tuntui kestävän ikuisuuden mutta ne seuraavat kaksi tuntia meni jo ihan huomaamatta.

Keskiviikkona oli ensin aamupäivästä vika tanssitunti ja meidän pojan kohdalla todellakin vika tunti siinä ryhmässä ja samaisen opettajan kanssa, syksyksi pitää etsiä uusi ryhmä. Vikalla tunnilla oli myös avoimet ovet vanhemmille ja päästiin seuraamaan vähän millaisia tunnit ovat tässä keväällä olleet ja saatiin näyte kaikista niistä taidoista mitä siellä oli harjoiteltu. Samalla myös pienet tanssijat sai todistukset tanssitunneista ja opettaja lahjottiin kukkasin ja itsetehdyllä kortilla. Tässä oli jo huomattavasti enemmän sitä kevätjuhlan fiilistä ja ainekset isompaakin itkujuhlaan, mutta ihme kyllä ilman kyyneliä selvittiin.

Illalla vielä oli uinnissa vika kerta ja vikan kerran kunniaksi altaassa vaan leikittiin ja riehuttiin vapaasti. Edellisellä viikolla annettiin vielä viimeisiä suorituksia uintimerkkeihin ja poika sai suoritusmerkinnän seuraavasta merkistä, nyt on siis alkeismerkki suoritettuna ja syksyllä aloitetaan kova treenaaminen seuraavaa merkkiä ajatellen, missä taitoa pitää olla jo melko paljon enemmän.

Eli nyt ollaan teoriassa kesälomalla. Paitsi, kesäharrastukset tosin alkoi jo toukokuun alussa ja juhannukseen asti on vielä niitä, ennen kun sieltäkin alkaa kesäloma heinäkuun ajaksi ja elokuussa taas jatkuu. Kesäloman suurin pähkäily taitaa kuitenkin olla, kesäloman suunnittelun lisäksi, pähkäily ensi syksyn harrastuksista ja suunnitelmista. Saadaanko kaikki vanhat harrastukset jatkumaan ja onnistuisiko vielä lisäksi jotain uutta?

Ihanaa kesää ja kesälomaa kaikille! <3

Viikonlopun kuulumisia

Kevään merkkejä on ollut jo jonkun aikaan esillä ja yksi hyvä (melko pinnallinen) merkki on nahkatakin esiin kaivaminen ja käyttöönottaminen. Perjantaina kaivettiin poitsun kanssa nahkatakit esille ja asioille lähdettiinkin rohkeasti nahkatakeissa, ja hyvin tarkeni. Vähän teki mieli myös vaihtaa Ugg:t Converseihin mutta ihan niin rohkeaksi en uskaltanut vielä kuitenkaan. Kuitenkin aika hyvin kun helmikuun lopulla tarkenee jo nahkatakissa, vaikka talven kannalta se ei ehkä ole ollenkaan hyvä juttu.

Lauantaina käytiin kyläilemässä pojan kummitädin luona Kotkassa. On muuten huomattavan paljon kivempi ajella nyt kun on taas toimiva auto alla, ehkä siitä korjauksesta ei sitten kuitenkaan maksettu turhaan sitä pientä omaisuutta. Kotkassa käytiin vähän haukkaamassa happea ja ihastelemassa virtaavaa Kymijokea. Pojalla oli taas pienoisia ongelmia ymmärtää miten petollisia ne jäät siinä rannassa saattavat olla, kun toinen uhkarohkeana yritti sinne ihan reunalle mennä jatkuvista kielloista huolimatta. Ulkoilun jälkeen päästiin herkulliseen ruokapöytään, mihin meille grillattin kaikkea herkkua salaatin kylkeen. Oli muuten hiukan avuton olo siinä vieressä seurata kun toiset valmisti ja laittoi kaiken, vaikka en valita olihan se myös aika kivaa. Niin hyvää ja todellakin riittävästi. Täydellä vatsalla olikin hyvä lähteä ajamaan kotiin päin ja päivän riehumisen jälkeen vihdoin poikakin rauhottui ja nukahti lähes samantien kun auto starttasi. Niin kiva päivä, edes harmaa ilma ei häirinnyt ja ihan liian nopeasti meni.

Tässä vasta oltiin kattamassa pöytää

Sunnuntaina otettiin iisimmin ja käytiin piipahtamassa mummilassa. Tosin sinnekin mentään grillaamaan, tällä kertaa vaan makkaraa takassa mutta niin maistui sekin hyvälle. Pojalle päivän kohokohta oli ehdottomasti kun pääsi vaarin kanssa pesemään meidän auton tai kun hän sai sen pestä. Aika äijää toimintaa painepesurin kanssa. Tosin muutaman kerran se heitti pepulleen kun toinen ei osannut varautua siihen paineeseen. Ensin ajateltiin, että hyvä tapa purkaa energiaa kun pihalla pesee autoa, mutta meidän poika tuntuisi tarvitsevan varmaan parkkihallillisen autoja mitä pestä että noi energiat saisi tuhlattua

Iloista ja toivottavasti myös keväistä maaliskuuta! <3

Kadonnut ystävyys

Nuorempana kun luvattiin, että ollaan ystäviä ikuisesti, niin siihen luotti ja uskoi ihan täysin. Sitä ei välttämättä tarvinnut edes sanoa, se vaan tuntui niin luonnolliselta ja itsestäänselvältä että ystävyys kestää ja pysyy, vaikka mitä tapahtuisi. Ikävä kyllä niin ei aina tapahdu, vaikka miten siihen haluaa uskoa ja luottaa, ja vaikka sen eteen yrittäisi myös tehdä töitä.

Kuva: weheartit.com

J:n onnettomuudesta tuli kesän lopulla kuluneeksi kymmenen vuotta. Sillon kymmenen vuotta sitten vannottiin kyynel silmäkulmassa, ettei ystävyys muutu toisen vamman myötä, luvattiin olla siinä tukena ja apuna samalla tavalla kuin aina ennenkin. Silloin uskottiin siihen, ettei pyörätuoli muuta mitään, ei miestä eikä ystävyyttä. Mutta nyt kymmenen vuoden jälkeen voi sanoa, että se muutti kaiken. Oli ehkä lapsellista uskoa, etteikö pyörätuoli muuttaisi, tottakai se muuttaa ihmistä, koko arki ja elämä muuttuu. Niin muuttui myös suhteet ystäviin, todella harva ystävä todellisuudessa jäi. Vaikka ystävät muuttuu ja voi vaihtua muutenkin elämän ja vuosien myötä, niin tuntuu todella pahalta huomata niin monien ystävien kadonneen. Ennen oltiin jatkuvasti porukalla ja tehtiin yhdessä, nyt se porukka jatkaa omillaan ja moikataan jos tavataan. On raskasta huomata ystävien ihan oikeasti kadonneen ja todella raskasta myöntää se asia ääneen ja itselleen. Vaikka vuosien ja pyörätuolin myötä on tullut paljon uusia kavereita ja ystäviä, niin silti välillä on ikävä myös niitä vanhoja ystäviä ja niitä yhteisiä hetkiä ja tekemisiä.

Kuva: weheartit.com

Kiva leikkikaveri

Oi, että miten ihana kun aurinko on taas tehnyt paluun. Heti paljon parempi fiilis ja ihan eritavalla kiinnostaa tehdä juttuja ja olla ulkona. Eilen tanssitunnin jälkeen tehtiin ihan extempore-visiitti Fallkullan kotieläinpuistoon. Jostain syystä Fallkullassa tulee käytyä todella harvoin, vaikka se tuossa ihan vieressä on, jotenkin ennemmin tulee mentyä Haltialaan. Nyt saattaa kyllä tulla muutos, sillä oli tosi kiva käydä tuolla pitkästä aikaa ja tietysti se oleellisin niin poika tykkäsi.

Yksi asia mistä aikuisena olen kateellinen pienille lapsille on ystävystyminen. Poika löysi Fallkullasta melko nopeasti ikäisensä pojan ja lähes ensimmäisen katseidenvaihdon jälkeen pojilla olikin jo leikit pystyssä. Kaksi rämäpäistä yllytyshullua löysivät heti toisensa, eikä minkäänlaisesta ujostelusta ollut tietoakaan. Siinä juoksun ja leikkien ohella kerrottiin toisille nimet ja meno jatkui toinen toistaan yllyttän.

Pojat leikki toista tuntia sopuisasti iloisesti kiljahdellen ja juosten, ja kotiinlähdön hetkellä kiltisti sanottiin vaan heipat. Matkalla autolle poika kysyi nähdäänkö kaveria enää uudestaan, kun oli niin kiva leikkikaveri. Oli aika tylsä olo vastata kieltävästi. Pojat varmaan olisi sopineet keskenään mielellään uudet leikkitreffit mutta eihän se nyt meiltä aikuisilta suju niin luontevasti.

Välillä jään miettimään vastaavissa tilanteissa, että menikö siinä nyt pojalla mahdollisuus elinikäiseen ystävään, vaikka toisaalta eikai nyt ihan jokaisen kivan leikkikaverin kanssa voi ruveta vaihtamaan puhelinnumeroita ja sopimaan uusia treffejä, kun on vaan kerran pieni hetki leikitty yhdessä.