Dublin Zoo

Jos vain mahdollista niin reissussa käydään aina paikallisessa eläintarhassa ja niinpä myös tällä kertaa. Tiedän, että eläintarhoista ollaan montaa mieltä ja jokainen saa pitää mielipiteensä mutta itse tykkään tosi paljon kiertää eläintarhoja. Ja uskon ja toivon, että meidän perheen pojat myös tykkää. Toki on myönnettävä, ettei aina se näky ole siellä kaunein, jotkut eläimet saattavat vaikuttaa hieman tylsistyneiltä, nälkiintyneiltä tai heillä tuntuisi olevan liian vähän tilaa mutta myös todella useasti on päässyt näkemään mitä upeampia eläimiä ja sellaisia eläimiä, joita ei luonnossa enää esiinny.

Eläintarha oli ihan kiva, siellä kului muutama tunti ihan mukavasti kiertäen paikan ympäri mutta mitenkään erityisesti ei tämä eläintarha jäänyt mieleen. Eläimiä nähtiin aika kivasti ja se mistä tykättiin tuolla eläintarhassa oli sen selkeä kävelyreitti, mikä kiersi koko eläintarhan eläimet läpi. Ei tarvinnut jatkuvasti tuijottaa matkalla karttaan, että mihin suuntaan pitää seuraavaksi mennä, ettei vahingossa kävele minkään aitauksen ohi.

Meillä osui eläintahaan tosi nätti ilma, ei liian kuuma mutta ei myöskään kylmä ja mikä parasta, ei satanut vaikka kaikki sääennusteet sillä pelottelivat. Tuonne eläintarhaan oli myös melko helppo mennä, sillä meidän hopposhopps-bussi (eli se Hop-On Hop-Off) pysähtyi ihan siihen viereen, samoin kun tietysti myös noukki siitä ihan vierestä jatkamaan matkaa.

Vaikka Dublinin eläintarha ei suoranaisesti jäänyt mistään spesiaalista mieleen, vaan muistikuvat paikasta on lähinnä "olihan se ihan kiva, kai", niin jäihän sieltä silti jotain vähän enemmänkin mieleen. Sarvikuonoja ei pääse ihan joka paikassa näkemään, joten niiden näkeminen on aina jotenkin pysäyttävä kokemus, ne on vaan jotenkin niin mahtavia. Useimmiten kun on sarvikuonoja nähty, niin ne on ollut melko paljon aina paikallaan ja nukkumassa. Nyt nähtiin sarvikuonoja liikkeellä ihan kunnolla, jopa muutamia vauhdikkaampia askeleitakin päästiin todistamaan. Aika hurjaa, tiedän. Ja tottakai, se on jo hyvä syy ottaa selfie sarvikuonon kanssa.

Osuttiin myös paikalle kun nelivuotiaat gorillaveljekset odottivat ruokaansa, mitä siinä heidän ihan vieressä lasin takana valmistettiin. Oikein kunnon kiusankappaleita oli nämä veljekset, kiusasivat toisiaan minkä kerkesivät, tökkivät, irvistelivät, tönivät, painivat ja jahtasivat toisiaan. Sitten kun malttoivat olla toisiaan kiusaamatta niin hakkasivat melko käskevästi lasia sinne missä ruokaa valmistettiin ja antoivat hyvin ymmärtää, että nyt kestää ihan liian kauan. 6-vuotiaalle oli melko mielenkiintoinen kokemus päästä näkemään ihan vierestä miten paljon samankaltaisia piirteitä ja tapoja näillä gorilloilla oli mitä ihmisilläkin on. Ja miten ärsyttäviä he saattoivatkaan olla kun jatkuvasti vaan härnäsivät toisiaan, tappelivat ja yrittivät komentaa hoitajaansa. Hah, paraskin arvostelemaan tuo meidän poika. Mutta siis aivan ihania nuo gorillat ja oli aika koomista seurata sitä heidän touhuaan, vauhtia ei tosiaan puuttunut ja miten pelottavan paljon ne muistuttikaan meitä ihmisiä. Huh.