torstai 17. syyskuuta 2015

Piipahdus Design Marketilla

Toissa viikonloppuna oli Stadissa Design Market Kaapelitehtaalla ja jostain syystä iski himo päästä käymään, vaikka mitään en ollut etsimässä. Ymmärrettävästi J ei mukaan lähtenyt kun oli just vasta kotiutunut sairaalasta, joten käytiin pojan kanssa kahdestaan. Sunnuntaina iltapäivästä oli vielä yllättävän paljon väkeä liikkeellä ihan markkinoiden loppuun asti.

Kuva by L

Markkinoilta löydettiin Print Market-osastolta Ainoa Graphic Design ja ne ihan loistavat postikortit. Poika löysi itselleen muutaman suosikin postikorteista ja itsekin innostuin näistä vähän erilaisista postikorteista, joten ostettiin niitä muutamia kotiinkin. Poika valitsi itselleen Nakki-kortin ja onnistui vielä puhumaan itselleen kaupanpäälliseksi yhden kortin, Salameloni-kortin.



Viime vuonna jo muistan, että yhdet julisteet jäi mieleen ja onnekseni tänä vuonna löysin vielä nuo samaiset julisteet. Onni oli vielä, että julisteessa oli fontti muuttunut viime vuodesta ja itse innostuin tästä vielä enemmän, joten nyt se oli jo hankittava kotiin. Enään puuttuu julisteelta kehykset, jotta sen saisi laitettua esille. Kiva siis, että markkinoilta löytyi jotain pientä kivaa kotiin tuomisiksi, ei siis ollenkaan hukkareissu.



tiistai 15. syyskuuta 2015

Pahin kaikista on epävarmuus

Se fiilis kun toinen jää sairaalaan ja itse lähtee pois on paska. Vuosien saatossa siihen olisi kai voinut tottua ja niin tuntuu monet ajattelevan, mutta voin kertoa, ei siihen totu. Vaikka kyse ei ole ollut mistään hengenhädästä, enkä ole itkenyt silmiä päästäni, niin ei se silti hyvältä tunnu. Varsinkin kun se tulee noin yllättäen, eikä suunnitellusti (tällä tarkoitan esim. suunniteltuja leikkauksia). Se huoli ja ahdistus on koko ajan läsnä, vaikka miten sen tiedostaa, että sairaalassa ollaan toipumassa ja paranemassa, siellä hoidetaan ja pidetään huolta.

Monet tosiaan tuntuu ajattelevan, ettei tollainen sairaalassakäynti tunnu missään, kun onhan niitä ennenkin ollut. Eihän nyt pari yötä ole paha, eikä edelleenkään ole mikään hengenhätä. Ei niihin totu, ne on vaan jotain minkä kanssa on elettävä. On huomattavasti kivuttomampaa jos asiaan pystyy suhtautumaan täysin rationaalisesti ja unohtaa ne omat tunteet täysin, mutta itse en tähän ainakaan puhtaasti pysty, ei se epävarmuus ja huoli sieltä katoa vaikka miten järjellä yrittäisi selittää. Vaikka nyttenkin kun J oli sairaalassa saatettiin facebookkiin päivittää jotain hassuja päivityksiä siitä, kun isi joutu sairaalaan ja voi miten se onkaan rankkaa kun joutuu itse nyt keittämään kahvit, niin eihän se todellinen suhtautuminen oikeasti ihan niin kepeeä ole.


Eikä nyt ole kyse pelkästään siitä, että joutuu sairaalaan vaan siitä, että terveyden kanssa on jotain ongelmia, kehossa on jotain vikana, eikä se ole koskaan mikään ihan pikkujuttu. Vielä kun tilanne joudutaan hoitamaan leikkaussalissa ja toipuminen, sekä kuntoutuminen jatkuu pitkään sairaalasta kotiutumisen jälkeen. Nythän on vasta kaksi viikkoa kulunut eli toipuminen ja kuntoutuminen on pahasti vielä kesken. Arki hakee vielä aika paljon sitä omaa rytmiään ja takapakkia, sekä vaikeita päiviä on aina välillä, kuten esimerkiksi tänään, mutta ei edelleenkään mitään mistä ei voisi selvitä.


Tällaisina hetkinä on myös mielenkiintoista seurata miten lähipiiri ja ystävät reagoivat. Näinä hetkinä on kiva nähdä ketkä välittävät ja kysyvät huolissaan onko kaikki ok ja miten selvitään, kun taas monet sellaiset kenestä ehkä toivoisi kuuluvan näinä hetkinä jotain, ei kuulu mitään. Ja vaikka siellä sairaalassa ei hätää olisikaan niin tylsää siellä ainakin on, jolloin ystävien tuki ja seura olisi todella arvokasta ja piristävää. Itse olin melko otettu, kun sen lisäksi, että jokunen kysyi J:n voinnista ja kuulumisista, niin samalla kysyttiin miten me pojan kanssa pärjätään kotona.



Poika lähetti isille sairaalaan hyvänyönpusun unipupun kanssa <3
Pärjättiinhän me, vaikka olihan se ehkä vähän outoa. Arjesta pyrittiin pitämään kiinni ihan normaalisti (niin normaalia kun meidän arki nyt ylipäätään on), käytiin salilla, uimakoulussa, treeneissä ja vain kerran ehdittiin käydä sairaalassa J:n luona. Poika oli reipas, vaikka huoli ja ikävä isiä oli kova. Puhuttiin pojan kanssa paljon, ettei isillä ole sairaalassa mitään hätää vaan isin jalkaa hoidetaan siellä, että isi saa sen kuntoon. Alkuun poika harmitteli, että harmi kun isi ei nyt voi kotona pelata hänen kanssaan mutta jo muutamaa hetkeä myöhemmin poika tokaisi ruokapöydässä, että toivottavasti isistä pidetään huolta ettei isi saa sydänkohtausta ja kuole. Ei oltu kotona kahdestaan ruokapöydän ääressä, vaan mäkkärissä hamppareilla ja kaikki ympärillä kääntyi hämillään katsomaan. Näitä elämän helppoja ja mukavia tilanteita. Poika oli selvästi myös huolissaan äidistä, sillä lupasi valmistaa mulle aamupalan ja keittää aamukahvin, koska tiesi että isi aina hoitaa ne. Poika pelkäsi, että saan pahaa kahvia jos keitän itse. Ja kyllä, koska J joutui sairaalaan, jouduin itse opettelemaan taas kahvin keiton. Ihan alkuun jouduin itseasiassa käydä kaupassa ostamassa valmiiksi jauhettua kahvia, koska meillä oli kaapissa vain kahvia papuina, enkä osaa (enkä opettele) käyttää J:n kahvimyllyä. Sain J:ltä ohjeet oikeista mittasuhteista ja määristä ja tadaa, nyt osaan keittää taas juotavaa kahvia. Maistui itseasiassa aika tosi hyvälle itsekeitetyksi kahviksi.



Se on jännä, vaikka vihaan sitä kun kysytään miten oot jaksanut tai pärjäätkö, niin välillä sitä silti kaipaa. Vastaushan on automaattisesti, että ihan hyvin ja tietysti pärjään, mutta kun ne vaan silti kysyttäisiin. Niin kauan kun epävarmuus pysyy poissa, kaikki on ihan hyvin ja aina me pärjätään, koska muita vaihtoehtoja ei vaan ole. Vai mitä oot mieltä?

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Syyskuun eka ja sen seuraukset

Sitä voisi kai sanoa, että syyskuu alkoi meidän osalta melko vauhdikkaasti ja mieleenpainuvasti. Syyskuun eka oli Vantaalla SuperParkissa perheaamu, eli koko perhe pääsi kolmeksi tunniksi (10-13) riehumaan 9eurolla (norm. 19€/hlö). Nähtiin facebookissa kaverin seinältä että olivat menossa ja niinpä mekin lähettiin kokeilemaan. Paikka oli ennestään ihan vieras, jonkun verran kuultu sieltä mutta jotenkin ajatus oli, että vois olla meidän 5v:lle vielä liian iso. Tai ainakin liian kallis jos ei muuta.


Jotenkin kuin ihmeestä oltiin vähän jälkeen kymmenen paikan päällä ja oli ihana huomata, ettei väkeä ollut kauheasti vaan tilaa oli mennä, eikä tarvinnut jonotella. L sai seuraa kaverin saman ikäisestä tytöstä ja lapset viipottivat menemään sen koko kolme tuntisen ihan hiestä märkinä, hyvä kun malttoivat välillä juomaan pysähtyä. Ja saihan siellä aikuisetkin riehua ihan niin paljon kun kunto antoi periksi ja kehtasi vaan mennä, ja pitihän se vähän tietysti myös kokeilla. Oli tosi kivaa ja se kolme tuntia meni kyllä vähän turhan nopeasti, vaikka ehtihän siinä (lapset) paljon myös tehdä ja kokeilla.


Vantaan SuperParkissa on syksyllä perheaamuja nyt mun käsityksen mukaan joka kuukauden ensimmäisenä tiistaina, joten ens kuussa ehdottomasti uudestaan.


SuperParkista vietiinkin poika sitten suoraan kerhoon vielä toiseksi kolmeksi tunniksi touhuamaan. Kerhossa toiset vanhemmat vähän ihmettelivät ja kauhistelivat kun kuulivat L:n olleen jo aamupäivän muualla riehumassa. Osa jopa totesi, etteivät voisi kuvitellakaan vievänsä omaa lastaan minnekään vastaavaan paikkaan ennen kerhoa, ettei voimat riittäisi molempiin. Kerhotäti tosin vaan naureskeli, että sen perusteella mitä meidän poikaa tuntee, niin ei pelkoakaan, että tästä pojasta veto loppuisi kesken ihan helpolla. Niinpä.


Poika kun oli jätetty kerhoon, oli isin vuoro ja isi vietiin sairaalaan. Reisiluu murtunut (alkuun tosin luultiin, että se on lonkka) ja isi jäi sairaalaan. Tiistaina vein ja perjantaina isi sitten tuli takaisin kotiin, yksi naula ja yksi ruuvi vahvempana. Ja nyt siis täällä toivutaan. Mutta ei kuitenkaan ihan paikallaan, vaikka vähän rauhallisemmin pitääkin nyt ottaa. Jotain ehkä voisi päätellä, kun meillä oli kaksi isiä tuolla SuperParkissa mukana, joista toinen joutui syömään kipulääkkeitä reissun jälkeen ja toinen meni sairaalaan ja leikkauspöydälle. Jep, pojat on poikia ja onneksi lapset oli tällä(kin) kertaa fiksumpia kun isänsä.

tiistai 8. syyskuuta 2015

Kesän päätös

Elokuun vikaa viikonloppua lähettiin viettämään Tampereelle ja Särkänniemeen. Tänä kesänä ei Särkänniemeen ehditty aikaisemmin, vaikka puhetta oli, joten nyt päättäjäispäivänä oli hyvä hetki mennä. Tosin lähdön kanssa jahkailtiin melko viime tippaan, koska sääennusteet ei aina kauhean hyvää lupailleet. Onneksi lopulta meille kuitenkin osui ihanan aurinkoinen päivä, just hyvä päivä kesänpäätökseen.


Särkiksessä ostettiin rannekeet pojalle ja isille, mietittiin ostetaanko mullekin ranneke, jotta voisin mennä pojan kanssa laitteisiin mihin ei pojan pituus yksinään riitä mutta rannekkeen sijasta otettiin mulle kuitenkin avustaja-kortti, millä pääsin sitten J:n kylkiäisenä kulkemaan. Ja tää tuntui olevan oikein toimiva vaihtoehto tällä kertaa, sillä poika pääsi aika kivasti itekseen menemään laitteissa. Kaheksan tuntia ehdittiin Särkänniemessä olla ja kyllä se koko aika menikin aika tehokkaasti paikkaa kiertäessä ja pojan ollessa laitteissa.


Mekin päästiin J:n kanssa sen verran laitteisiin, että ihan ekana käytiin koko perheen voimin Huvimaja-karusellissa ja myöhemmin saatiin poika rohkaistua lähtemään Troikan kyytiin. Ensin poika ei millään meinannut uskaltaa mutta lopulta laitteesta tuli pojan ehdoton suosikki. Ja olihan se tosi siisti. Siinä kun poika kinusi uudestaan ja uudestaan, niin itse oli pakko pistää jo stoppia, ei vaan enää pysty samalla tavalla, ei sitä pyöritystä kestä. Ei siinä vielä huono-olo ehtinyt tulla mutta eipä siinä kyllä olisi pystynyt toista kertaa putkeen menemään, vaikka poika miten maanitteli, että sieltä on niin hyvä katsella maisemia ja järvelle. Käytiin kuitenkin illalla vielä toisen kerran ja olihan ne maisemat aika kauniit siinä ilta-auringon jo alkaessa laskemaan.


Pienen lahjonnan avulla päästiin myös J:n kanssa käymään ihan kahdestaan Tornadossa. Kaksi kertaa. Putkeen. Niin siistiä ja niin hurjaa. Oon Tornadossa käynyt kerran aikaisemminkin, joskus reilu kymmenen vuotta sitten, joten hirveästi ei muistikuvia ollut. Kaks kierrosta ihan putkeen, ilman että välillä noustiin pois oli ihan hyvä tapa lopettaa huvipuistoilu Särkiksessä. Enään ei olis vaan kyennyt mihinkään muuhun laitteeseen. Ja ai miten lahjottiin poika? No poika sai istua isin tuolissa ja pelata isin puhelimella siinä sivussa, samalla vahtien äidin laukkua. Eikä edes ehtinyt huomata, että käytiin kaks rundia.



Illan päätteeksi mentiin vielä Näsinneulaan jäätelölle ja ihailemaan kaunista auringonlaskua. Oli muuten ihan överi-makeaa toi jäätelö, yäk! Ilotulituksien jälkeen kun ryysiksestä oli selvitty ulos ja oltiin suuntaamassa hotellille alkoi jo poikakin myöntämään, että väsyttää, eikä sitten hotellissa montaa ylimääräistä sekunttia kulunutkaan kun pojan sängystä kuului jo tasanen tuhina.


Yövyttiin Tampereella Scandic Stationissa, missä on ennenkin yövytty ja mikä toimi tälläkin kertaa oikein loistavasti. Me on ruvettu jonkun verran suosimaan noita Scadicin hotelleja aina kun ne on vaihtoehtoina ja varsinkin kun sieltä on jotain edullisia tarjouksia löytynyt. Nyttenkin Scandicilla oli hyvä tarjous ja varsinkin kun tuo Tampereen Scandic Station on niin tyylikäs niin siellä on oikein mukava yöpyä. Ja se Scandicin aamupala harvoin pettää, niin paljon ja niin hyvää.


Kotimatkalla oli tarkoitus vielä pysähtyä Lempäälän Ideaparkissa ihan vaan pienelle stopille ja pyörähdykselle mutta kyllähän siinä lopulta kävi sitten niin, että koko päivähän siellä meni shoppaillessa ja syödessä. Sen verran ehkä voi sanoa päivän venähtäneen Ideaparkissa, että siinä kun ravintolamaailmasta käveltiin takaisin autolle niin kauppakesuksessa raikasi kuulutukset "Olemme sulkeneet". Että ihan vaan pyörähdettiin!

Ihan loistava kesänlopetus, sellanen sopivan makea!