Roadtrip 2015: Legoland

Legoland oli se alkuperäinen syy koko meidän kesäiselle roadtripille. Ja kun kerran sinne nyt lähdettiin, niin päätettiin että varataan sitten kaksi päivää ihan täysin Legolandiin. Ja kaks päivää olikin ihan hyvä, sai mennä ihan rauhassa ja tosiaan ehti kiertää riittävästi, eikä tarvinnut ravata verenmaku suussa ympäriinsä. Mulle ja pojalle Legoland oli ihan uus kokemus, mutta J on tuolla joskus vuonna yks ja nakki käynyt, joten siis vois kai sanoa, että oli meille kaikille aika uus juttu.

Aika paljon oli Legolandista kuullut ennakkoon, lähinnä pelkkää hyvää ja vähän varotuksia hintatasosta mutta ennakkoon ei silti oikein ollut käsitystä ja odotuksia paikasta. Jotenkin kuitenkin yllätyin, ettei paikka ollutkaan sen isompi, jotenkin muiden puheista olin saanut käsityksen, että tuo olisi ihan mielettömän iso, vaikka ei sitten, ainakaan mun mielestä, sitä ollut. Ihan riittävästi kuitenkin, en valita.

Vaikka oltiin heti juhannuksen jälkeen reisussa, mikä on ehkä sitä vilkkainta lomakautta, niin silti jonoja ei ihan kauheasti ollut. Joihinkin tosi suosittuihin laitteisiin jonotettiin jonkun verran mutta välillä poika pääsi myös juoksemaan suoraan uudestaan uudelle kierrokselle. Poika pääsi menemään melko paljon itsekseen laitteissa, jonkunverran mentiin yhdessä ja muutamiin päästiin myös koko perheen voimin. Vähän harmitti kun ihan kaikkiin ei pojan pituus vielä riittänyt, esimerkiksi Polar Explorer-vuoristorataan, mikä houkutti todella paljon. Ehkä ensi kesänä?

Ekalle päivälle sääennusteet lupaili sadekuuroja ja pilvistä, niinpä pakattiin lämpimästi päälle ja sadekamat J:n selkään reppuun. Oli lähes pilvetön taivas ja lähestulkoon hellepäivä, kiva. Eka päivä meni nopeasti paikkaan tutustuessa ja kierrellessä, ja ekana päivänä saikin jo hyvän kuvan koko paikasta ja niistä laitteista mitkä oli pojan mieleen. Minimaata oli myös kiva käydä aina ohimennen ihastelemassa, mikä oli ihan mielettömän upea. Omiksi suosikeiksi nousi kyllä Köpiksen Uusisatama ja Amsterdam, mikä rupesi houkuttelemaan tulevaisuuden matkakohteeksi.

Ekana päivänä myös syötiin tuolla, mentiin buffettiin. Mikään kauhean halpa ei tuo buffetti ollut, mutta eikai tuolla koko paikassa mikään ollut halpaa ja toisaalta ei kai sitä kovinkaan usein pääse syömään nakkipizzaa ja legoranskiksia. Buffetti oli ihan jees, jotenkin se lastenpöytä houkutti siellä eniten ja sitten se jälkkäripuoli. Jälkkäriks sai modata pehmistä oman maun mukaan. Siinä oli makeaöverit taattu melko nopeesti mut olihan se hyvää. Ja kyllä niillä buffan eväillä pärjättiinkin koko päivä, ei tarvinnut enää illalla lähteä etsimään ruokapaikkaa.

Toka päivä oli vähän viileämpi, niin et aamupäivällä pojalle laitettiin kevyttoppaliivi ja pipo päähän, mutta päivän edetessä onneks lämpeni vähän. Loppulomasta ei toppaliiviä ja pipoa enään onneks tarvinnut, positiivista noin kesäreissulla. Tokana päivänä käytiin myös laitteiden lisäksi piipahtamassa Legolandin SeaLifessä ja 4D-leffassa.

Majottuminen meillä oli varattuna noin puolen tunnin ajomatkan päästä Legolandista, Vejenistä. Matka ei ollut ollenkaan paha ajaa, vaan oli kiva nähdä lähettyviltä vähän muutakin kuin pelkkää legoa. Mutta siis tuo meidän majoituspaikka oli aivan kamala, kunnon sellainen kolkko laitos. Se aamupalakin oli melko onneton. Toisaalta ei haluttu majoituksesta niin kauheasti maksaa, niin menihän nuo pari yötä tuossakin. Mutta ei enää ikinä uudestaan sinne, se on varma.

Kaikenkaikkiaan Legoland oli kiva, se oli todella paratiisi legojen fanittajalle. Kaikkea mahdollista legoista ja huvipuisto, mikä sekin legoista. Hintataso oli tuolla kova ja siksi esim. pääsylipuissa kannattaa hyödyntää kaikkia alennuskuponkeja ja jos toisena päivänä aikoo mennä paikkaan uudestaan niin seuraavan päivän liput saa hommattua huomattavasti halvemmalla puistosta ennen poislähtöä. Meillä oli myös ennen matkaa kertynyt ilmaisia lastenlippuja tuonne, mikä teki sisäänpääsymaksusta huomattavasti siedettävämmän. Toinen juttu mikä ei ehkä ihan niin mieleen ollut oli suomalaisten määrä. Paikka tuntui olevan täynnä suomalaisia ja suomea kuuli luonnollisesti puhuttavan koko ajan joka puolella. Se varmaan paljon tietysti johtui meidän matkana ajankohdasta, mutta oli silti pienoinen yllätys, järkytys. Mutta näitä kahta Legolandissa vietettyä päivää kuvastaa ehkä parhaiten kuitenkin se, että poika on siitä lähtien suunnitellut uutta reissua ensi kesälle tuonne.

Still going strong

Pari viikkoa sitten oli meillä J:n kanssa taas vuosipäivä ja nyt tuli 13vuotta täyteen. Tarkoitus oli lähteä viettämään vuosipäivää Tukholmaan mutta kun se J:n reisi murtui niin ne suunnitelmat kariutui siihen, eikä mitään uusia suunnitelmia tullut tehtyä. Jos totta puhutaan niin itse en valmistautunut tuohon päivään yhtään mitenkään. J tosin pääsi yllätämään jo heti aamukahvilla.

Välillä oli puhetta, että mentäisiin Stadiin HRC:hen lounaalle kahdestaan kun poika on kerhossa, mutta J:n vointi oli melko kehno ja ulkona satoi niin ei sekään houkuttanut. Mentiin lopulta Kaareen hoitamaan asioita ja samalla ehdittiin myös istua lounaalle Subwayhin. Ja ajatelkaa, vielä näiden kaikkien vuosien jälkeen oli meillä yhteinen limu, aika söpöä. Istuttiin Subwayssa vielä päiväkahvit, kun kahvit ja keksit sai kaupanpäälle tarjouksena leivän ostossa ja sehän kelpasi meille. Ne Subwayn cookiet on niin syntisen hyviä. Ja päivän toinen kahvihetki ja J:n toinen yllätys samalle päivälle. Ohhoh.

Se HRC jäi kuitenkin houkuttamaan niin paljon, että kun seuraavana päivänä oli J:n vointi ja sää paljon paremmat, niin suunnattiin sinne lounaalle kun poika oli viety kerhoon. Niin herkkulounas!

Niin ja niistä vuosipäivän yllätyksistä löytyi molemmista Kalevalaa, toisesta kaulaan ja toisesta nilkkaan. Kaulakoru vähän näkyykin noissa asukuvissa. <3

Piipahdus Design Marketilla

Toissa viikonloppuna oli Stadissa Design Market Kaapelitehtaalla ja jostain syystä iski himo päästä käymään, vaikka mitään en ollut etsimässä. Ymmärrettävästi J ei mukaan lähtenyt kun oli just vasta kotiutunut sairaalasta, joten käytiin pojan kanssa kahdestaan. Sunnuntaina iltapäivästä oli vielä yllättävän paljon väkeä liikkeellä ihan markkinoiden loppuun asti.

Kuva by L

Markkinoilta löydettiin Print Market-osastolta Ainoa Graphic Design ja ne ihan loistavat postikortit. Poika löysi itselleen muutaman suosikin postikorteista ja itsekin innostuin näistä vähän erilaisista postikorteista, joten ostettiin niitä muutamia kotiinkin. Poika valitsi itselleen Nakki-kortin ja onnistui vielä puhumaan itselleen kaupanpäälliseksi yhden kortin, Salameloni-kortin.

Viime vuonna jo muistan, että yhdet julisteet jäi mieleen ja onnekseni tänä vuonna löysin vielä nuo samaiset julisteet. Onni oli vielä, että julisteessa oli fontti muuttunut viime vuodesta ja itse innostuin tästä vielä enemmän, joten nyt se oli jo hankittava kotiin. Enään puuttuu julisteelta kehykset, jotta sen saisi laitettua esille. Kiva siis, että markkinoilta löytyi jotain pientä kivaa kotiin tuomisiksi, ei siis ollenkaan hukkareissu.

Pahin kaikista on epävarmuus

Se fiilis kun toinen jää sairaalaan ja itse lähtee pois on paska. Vuosien saatossa siihen olisi kai voinut tottua ja niin tuntuu monet ajattelevan, mutta voin kertoa, ei siihen totu. Vaikka kyse ei ole ollut mistään hengenhädästä, enkä ole itkenyt silmiä päästäni, niin ei se silti hyvältä tunnu. Varsinkin kun se tulee noin yllättäen, eikä suunnitellusti (tällä tarkoitan esim. suunniteltuja leikkauksia). Se huoli ja ahdistus on koko ajan läsnä, vaikka miten sen tiedostaa, että sairaalassa ollaan toipumassa ja paranemassa, siellä hoidetaan ja pidetään huolta.

Monet tosiaan tuntuu ajattelevan, ettei tollainen sairaalassakäynti tunnu missään, kun onhan niitä ennenkin ollut. Eihän nyt pari yötä ole paha, eikä edelleenkään ole mikään hengenhätä. Ei niihin totu, ne on vaan jotain minkä kanssa on elettävä. On huomattavasti kivuttomampaa jos asiaan pystyy suhtautumaan täysin rationaalisesti ja unohtaa ne omat tunteet täysin, mutta itse en tähän ainakaan puhtaasti pysty, ei se epävarmuus ja huoli sieltä katoa vaikka miten järjellä yrittäisi selittää. Vaikka nyttenkin kun J oli sairaalassa saatettiin facebookkiin päivittää jotain hassuja päivityksiä siitä, kun isi joutu sairaalaan ja voi miten se onkaan rankkaa kun joutuu itse nyt keittämään kahvit, niin eihän se todellinen suhtautuminen oikeasti ihan niin kepeeä ole.

Eikä nyt ole kyse pelkästään siitä, että joutuu sairaalaan vaan siitä, että terveyden kanssa on jotain ongelmia, kehossa on jotain vikana, eikä se ole koskaan mikään ihan pikkujuttu. Vielä kun tilanne joudutaan hoitamaan leikkaussalissa ja toipuminen, sekä kuntoutuminen jatkuu pitkään sairaalasta kotiutumisen jälkeen. Nythän on vasta kaksi viikkoa kulunut eli toipuminen ja kuntoutuminen on pahasti vielä kesken. Arki hakee vielä aika paljon sitä omaa rytmiään ja takapakkia, sekä vaikeita päiviä on aina välillä, kuten esimerkiksi tänään, mutta ei edelleenkään mitään mistä ei voisi selvitä.

Tällaisina hetkinä on myös mielenkiintoista seurata miten lähipiiri ja ystävät reagoivat. Näinä hetkinä on kiva nähdä ketkä välittävät ja kysyvät huolissaan onko kaikki ok ja miten selvitään, kun taas monet sellaiset kenestä ehkä toivoisi kuuluvan näinä hetkinä jotain, ei kuulu mitään. Ja vaikka siellä sairaalassa ei hätää olisikaan niin tylsää siellä ainakin on, jolloin ystävien tuki ja seura olisi todella arvokasta ja piristävää. Itse olin melko otettu, kun sen lisäksi, että jokunen kysyi J:n voinnista ja kuulumisista, niin samalla kysyttiin miten me pojan kanssa pärjätään kotona.

Poika lähetti isille sairaalaan hyvänyönpusun unipupun kanssa <3

Pärjättiinhän me, vaikka olihan se ehkä vähän outoa. Arjesta pyrittiin pitämään kiinni ihan normaalisti (niin normaalia kun meidän arki nyt ylipäätään on), käytiin salilla, uimakoulussa, treeneissä ja vain kerran ehdittiin käydä sairaalassa J:n luona. Poika oli reipas, vaikka huoli ja ikävä isiä oli kova. Puhuttiin pojan kanssa paljon, ettei isillä ole sairaalassa mitään hätää vaan isin jalkaa hoidetaan siellä, että isi saa sen kuntoon. Alkuun poika harmitteli, että harmi kun isi ei nyt voi kotona pelata hänen kanssaan mutta jo muutamaa hetkeä myöhemmin poika tokaisi ruokapöydässä, että toivottavasti isistä pidetään huolta ettei isi saa sydänkohtausta ja kuole. Ei oltu kotona kahdestaan ruokapöydän ääressä, vaan mäkkärissä hamppareilla ja kaikki ympärillä kääntyi hämillään katsomaan. Näitä elämän helppoja ja mukavia tilanteita. Poika oli selvästi myös huolissaan äidistä, sillä lupasi valmistaa mulle aamupalan ja keittää aamukahvin, koska tiesi että isi aina hoitaa ne. Poika pelkäsi, että saan pahaa kahvia jos keitän itse. Ja kyllä, koska J joutui sairaalaan, jouduin itse opettelemaan taas kahvin keiton. Ihan alkuun jouduin itseasiassa käydä kaupassa ostamassa valmiiksi jauhettua kahvia, koska meillä oli kaapissa vain kahvia papuina, enkä osaa (enkä opettele) käyttää J:n kahvimyllyä. Sain J:ltä ohjeet oikeista mittasuhteista ja määristä ja tadaa, nyt osaan keittää taas juotavaa kahvia. Maistui itseasiassa aika tosi hyvälle itsekeitetyksi kahviksi.

Se on jännä, vaikka vihaan sitä kun kysytään miten oot jaksanut tai pärjäätkö, niin välillä sitä silti kaipaa. Vastaushan on automaattisesti, että ihan hyvin ja tietysti pärjään, mutta kun ne vaan silti kysyttäisiin. Niin kauan kun epävarmuus pysyy poissa, kaikki on ihan hyvin ja aina me pärjätään, koska muita vaihtoehtoja ei vaan ole. Vai mitä oot mieltä?

Syyskuun eka ja sen seuraukset

Sitä voisi kai sanoa, että syyskuu alkoi meidän osalta melko vauhdikkaasti ja mieleenpainuvasti. Syyskuun eka oli Vantaalla SuperParkissa perheaamu, eli koko perhe pääsi kolmeksi tunniksi (10-13) riehumaan 9eurolla (norm. 19€/hlö). Nähtiin facebookissa kaverin seinältä että olivat menossa ja niinpä mekin lähettiin kokeilemaan. Paikka oli ennestään ihan vieras, jonkun verran kuultu sieltä mutta jotenkin ajatus oli, että vois olla meidän 5v:lle vielä liian iso. Tai ainakin liian kallis jos ei muuta.

Jotenkin kuin ihmeestä oltiin vähän jälkeen kymmenen paikan päällä ja oli ihana huomata, ettei väkeä ollut kauheasti vaan tilaa oli mennä, eikä tarvinnut jonotella. L sai seuraa kaverin saman ikäisestä tytöstä ja lapset viipottivat menemään sen koko kolme tuntisen ihan hiestä märkinä, hyvä kun malttoivat välillä juomaan pysähtyä. Ja saihan siellä aikuisetkin riehua ihan niin paljon kun kunto antoi periksi ja kehtasi vaan mennä, ja pitihän se vähän tietysti myös kokeilla. Oli tosi kivaa ja se kolme tuntia meni kyllä vähän turhan nopeasti, vaikka ehtihän siinä (lapset) paljon myös tehdä ja kokeilla.

Vantaan SuperParkissa on syksyllä perheaamuja nyt mun käsityksen mukaan joka kuukauden ensimmäisenä tiistaina, joten ens kuussa ehdottomasti uudestaan.

SuperParkista vietiinkin poika sitten suoraan kerhoon vielä toiseksi kolmeksi tunniksi touhuamaan. Kerhossa toiset vanhemmat vähän ihmettelivät ja kauhistelivat kun kuulivat L:n olleen jo aamupäivän muualla riehumassa. Osa jopa totesi, etteivät voisi kuvitellakaan vievänsä omaa lastaan minnekään vastaavaan paikkaan ennen kerhoa, ettei voimat riittäisi molempiin. Kerhotäti tosin vaan naureskeli, että sen perusteella mitä meidän poikaa tuntee, niin ei pelkoakaan, että tästä pojasta veto loppuisi kesken ihan helpolla. Niinpä.

Poika kun oli jätetty kerhoon, oli isin vuoro ja isi vietiin sairaalaan. Reisiluu murtunut (alkuun tosin luultiin, että se on lonkka) ja isi jäi sairaalaan. Tiistaina vein ja perjantaina isi sitten tuli takaisin kotiin, yksi naula ja yksi ruuvi vahvempana. Ja nyt siis täällä toivutaan. Mutta ei kuitenkaan ihan paikallaan, vaikka vähän rauhallisemmin pitääkin nyt ottaa. Jotain ehkä voisi päätellä, kun meillä oli kaksi isiä tuolla SuperParkissa mukana, joista toinen joutui syömään kipulääkkeitä reissun jälkeen ja toinen meni sairaalaan ja leikkauspöydälle. Jep, pojat on poikia ja onneksi lapset oli tällä(kin) kertaa fiksumpia kun isänsä.